Taukoiluahan tämä on pitkälti ollut jo pidempään. Sanottava ei ole tänne kanavoitunut, useastakin syystä. Nyt taidan laittaa tälle nurkkaukselle pisteen.

Kirjoittelun suunta katosi joskus, visioni tästä blogipahasesta oli joskus jotain muuta kuin mihin raapustelun luontainen suunta nyt etenisi. En koe mielekkääksi jatkaa tätä sekatavarakauppaa, jonka ydinsisältöä en itsekään tiedä. Saisihan sitä varmaankin rönsyillä, mutta juuri nyt se ei tunnu hyvältä ajatukselta. Siispä: lappu luukulle, kunnes pää on tuuletettu.

Jatkan ehkä jossain muodossa jossain muualla, mutta ainakin toistaiseksi totean ottavani talviunet.

Tallentimessa alkaa olla ruuhkaa, telkkarista on syyskauden alkamisen merkiksi tullut aika paljon hyvää draamaa, kun kesäuusinnat ovat loppuneet ja tuoneet tilaa aikatauluihin. Harmillisesti missasin HBO:n ja BBC:n yhteistuotantoa olevan minisarjan Viisi päivää alun, mutta onneksi mukaan ehtii vielä parin viikon ajan Areenan kautta. Harvinaista, että Areenakin näyttää on ulkomaista draamaa, tämä on tervetullut poikkeus. Kiinnostuin alunperin käsikirjoittajan vuoksi: Gwyneth Hughes teki upeaa työtä televisioelokuvan "Miss Austen Regrets" kanssa, halusin nähdä miten hän käsittelee tarinoita nykyajassa. Ja hienoltahan työ vaikuttaa tässäkin, realismin tuntu tulee iholle, ihmiset tuntuvat moniulotteisilta, vaikka heitä on sarjassa monta eikä kukaan viivy ruudussa hirvittävän pitkään tutkittavana. Näyttelijätyö on tietysti brittiläisen turvallisen upeaa, tosin naamojen tuttuus harhauttaa välillä pohdiskelemaan turhankin pitkään missä olen tämänkin kaverin nähnyt aikaisemmin. Hugh Bonnevillea on aina hieno seurata, esitti hän sitten hyvistä tai pahista. Ja Patrick Malahide teki aikanaan niin hienon roolin Mr. Casaubona, lempparikirjani Middlemarchin kuivakkaana, omiin tavoitteisiinsa hukkuvana tutkijana, että hän herättää minussa väistämättä jonkin hassun suojeluhalun, näytteli hän melkein mitä hyvänsä. Ei haittaa minua, mutta tuskin vanhentunut näyttelijäherra riemastuisi, jos häntä edelleen muistutettaisiin yli 15 vuotta vanhasta hahmonkäppänästä.

Tiistaina alkoi syyskauden pakollinen pukudraama Tess of the d'Ubervilles. Tessin tarina on surullinen, luin kirjan pari vuotta sitten, enkä ole aivan vakuuttunut, että Hardy on minun juttuni, jos kaikki surulliset tarinat on kerrottu näin ulkokohtaisesti. Ensimmäisen jakson perusteella kirjaa seurataan aika uskollisesti ja jotkin kirjassa hienovaraisesti vihjaten esitetyt tapahtumat tai tulkinnat kirjoitetaan auki niin, että hitaampikin katsoja tajuaa. Mukiinmenevän soljuvaa kerrontaa, kyllä tätä mielikseen seuraa. Peruskauraa.

Odotan mielenkiinnolla, löytyykö syksyn tarjonnasta muita helmiä. Jonkinlaista nuorisokohua herättänyt True Blood alkanee jossain vaiheessa, mutta saapa nähdä innostunko seuraamaan sitä. Edelliset vampyyrisarjatkin menivät minulta ohi (en ole -kauhistus sentään- esimerkiksi katsonut yhtäkään Buffy-jakso alusta loppuun. Tappio lienee minun? Niin monet ovat tätä rakastaneet.), en oikein ole vakuuttunut, jaksaako tämäkään vetää minua puoleensa. Ja niin, realismi kiehtoo minua kieltämättä kauhufantasiaa enemmän tällä hetkellä.

Rapakon takana on alkanut Mad Menin kolmas tuotantokausi, enkä ole yhtään kademielellä, en en en... Huoh. Miten selvitä siihen saakka, kun tuo ehtii meille? Annie Leibovitzin hienot kuvat  voivat auttaa vierotusoireisiin.

Olihan se Kiesin päästelemä teksti melkoista pötyä ja elämästä vieraantuneen keski-ikäisen wannabe-nuorukaisen luutuneita äijäkäsityksiä pullollaan. Nettimaailma on ihan aiheesta päivitellyt sitä miten johtavassa asemassa olevalla tyypillä on varaa halveksia naisten työpanosta tai valintapäätöksiä automerkin suhteen. Ehkä on ollut hyväkin valaistua tajuamaan, miten macho ja vastenmielinen autobisnesmaailma vielä onkin.

No, riittäähän noita viripäitä, pomotasollakin. Se mikä minua tässä jupakassa eniten vistottaa, on se naiskuva, jota itseään moderniksi väittävä naistenlehti myy potentiaalisille mainostajilleen. Tämä kohuartikkelihan oli sellaisessa pienelle business-piirille jaetussa puffilehdessä, jonka tarkoituksena oli provosoida ja olla hauska, ja siinä samalla madaltaa mainostajien kynnystä kiikuttaa markkinointibudjetista rahojaan lehden kirstuun. Että tämmöisille naisille teidän tuotteitanne voisi mainostaa, paitoja silittäville, johtajiksi kelpaamattomille, käytännöllisille arjenpyörittäjille, joiden kapasiteetti ei haaveiluun tai uuden luomiseen riitä. Pääasia, että ovat edustavia ja muistavat ulkonäkönsä lisäksi huolehtivat siitä silittämisestä ja ovat vielä riittävän älykkäitä, etteivät nolaa omaa business-machoaan kekkereillä muiden rahamiesten kanssa. Semmoisia ne meidän lehden lukijat ovat, heh heh. Että suljettujen ovien takana markkinointimaailmassa on ihan ok viljellä tämmöistä stereotypiaa ikään kuin sen varjolla, että "näinhän kaikki kuitenkin ajattelevat". Aika karmeaa.

Vetoaminen vitsiin ja Kiesin tarinoiden julkaisun vähätteleminen huumoriheitoksi ei sekään vähennä jutun happamuutta: vähättelyyn ja toisen loukkaamiseen perustuva huumori nyt ei vain ole hauskaa saati älykästä. Itselleen nauraminen, se se on taiteenlaji, jossa stereotyyppienkin kanssa leikittelyn voi viedä pitkälle. Tähänhän mainio brittihuumorikin usein perustuu, itsensä häpäisyyn älykkäästi. Tämä juttu yritti kai nauraa sekä stereotyyppiselle naiskuvalle, että juntille pomokulttuurille, mutta molempien, sekä Annan että Audin johtajan aseman vuoksi tämä meni nyt kyllä pieleen ja paljasti vain aika karun kuvan naisten asemasta mainosmaailmassa. Naurua yritettiin vääntään lukijakunnan kustannuksella. Kai fiksun huumorin tekeminen on sitten naistenlehdelle liian vaikeaa?

Olen saanut musiikin taas lähelle korviani päivitettyäni taskumusiikin toimivaan malliin. Edellisestä viritelmästä minulla olisi yhtä ja toista vähemmän kaunista sanottavaa, mutta keskitytään nyt positiivisiin, eli toimintakyky, äänenlaatu ja kapasiteetti ovat nykyisin täysin mallikkaalla tasolla.

Uusi rakkine on tuonut nyt muutaman kerran aivan kananlihalle vieviä pakahduttavia elämyksiä. Nykyisin niin ei tapahdu usein, vaikka musiikki on edelleen minulle elintärkeää. Siksi on ihana huomata, että niin voi vielä käydä, ettei tämä elämyslähde ole täysin vielä kuivunut. Viikonloppuna kuuntelin Beethovenia yösydännä järven rannalla, saunan lämpeämistä seuraten ja olin onnellinen, vaikka olinkin yksin muun juhlaväen tanssahdellessa livebändin tahtiin. Miesparka sai selitellä mihin vaimo oli kadonnut eikä itsekään oikein ymmärtänyt, että juuri sillä hetkellä minun elämäni oli kaunista siellä rannalla tähtitaivaan alla, ei kovaäänisten cover-biisien luona.

Kasasin masiinaan myös joitakin nuoruusvuosien hupatuksia ja jouduin tietysti oitis nostalgiatripille: muistan kuinka katkerasti teinipirpanana itkin tämänkin biisin heikkoa menestystä levyraadissa ja hämmensin vollotuksellani itseni lisäksi koko perheen. Muistan, kuinka tiesin tulevista hiteistä viikkoja etukäteen ennen kuin olin niitä edes kuullut, koska lueskelin ahkerasti vieraskielisiä rocklehtiä (kuvien takia, en minä kieltä ymmärtänyt) ja panin tarkasti merkille niiden hittilistat ja julkaistut biisien lyriikat. Sitten kun biisi vihdoin ylen harvoissa pop-ohjelmissa soi, olin tikkana kuuntelemassa ja arvioimassa, oliko tekele nostatuksensa ansainnut. Sellaista se oli aikana ennen nettiä, youtubea, spotifyta ja kaikkitietäviä fanituskotisivuja keskustelupalstoineen. Muistan vastanneeni postikortilla erääseen Suosikin kysymyspalstan pähkinään, johon toimituksen väki ei osannut vastata. Minä tiesin vastauksen ja hämmästelin pienessä mielessäni hirveästi toimituksen hatarapäisyyttä, sillä tämänkin tiedonjyväsen olis nimenomaan samaisesta aviisista noukkinut. Vastaukseni julkaistiin useiden kuukausien kuluttua, kun olin jo ehtinyt unohtaa koko jutun. Aikajanat olivat pitkiä.

Merkillistä on sekin, miten lähtemättömät tunnejäljet jokin kappale voi jättää. Yhden kuullessani muistan imeskelleeni yksin kotona nutella-lusikkaa koulun jälkeen, toinen vie takaisin teinin sydänsuruihin kaverin vaaleanpunaiseen huoneeseen. Kaikki tunnelmaleimat ovat tulleet tahattomasti, en esimerkiksi millään muista mitään taustalauluja ensimmäiselle suukolle, ensi-ihastukselle tai muuta sellaista pakollista romanttista taustaa kasvukertomukseeni. Elämykset tulevat, jos ovat tullakseen ja jättävät jäljen samalla logiikalla. 

Olen yleensä kuunnellut musiikkia, joka vahvistaa senhetkisiä tunteitani ja mielentilaani, eli haikeita biisejä haikailuun, raivokkaita kiukkuun, ahdistuneita omien mörköjensä kanssa painimiseen. Hämmästelin yleensä ihmisiä, jotka toimivat päin vastoin: sydänsurua paikattiin iloisenpirtsakoilla ralleilla, ahdistus peitettiin harmoniaan jne. Pidin sitä jonkinlaisena merkkinä omien tunteiden kieltämisenä, happy-happy-joy -standardinmukaisuudesta poikkeamisen hyväksymättömyytenä. Eiköhän ero tule kuitenkin siitä mitä tukea musiikki omalle tunne-elämälle antaa: kenties minun tunne-elämäni on luonnostaan niin heikkoa, että tarvitsen siihen vahvistusta kyetäkseni tulkitsemaan mielentilani oikein, toiset taas elävät herkemmin ja oikeasti mieluummin madaltavat intensiteettiä, jotta eläminen, eläytyminenkin helpottuisi. Nyttemmin olen huomannut, että teen joskus itsekin niin: kun sieltä tuulettimesta sinkoaa liikaa tavaraa niskaan, on joskus lohdullista kuunnella jotain aurinkoista ja luottaa siihen, että tuotakin on joskus vielä mahdollista kokea. Kullekin makunsa mukaan, se on paras resepti.

Nykyisin sitä on uuden musiikin suhteen aika kranttu, mutta edelleen seuraan aktiivisesti mitä rintamalla tapahtuu. Usein hämmästyy itsekin, minkälainen uudentyyppinen jollotus tuntuukin hyvältä, mutta samapa tuo, annan musiikkimaun viedä ja nautin mukana.

Kollega, jokunen vuosi sitten 60 täyttänyt perheetön mies, kertoi kesälomakokemuksistaan ja totesi, että arveluttaa tuo lähestyvä eläköityminen, jos silloin on yhtä tylsää kuin lomalla. Olin itse juuri tullut laitumilta katsomaan miltä työpöytä näyttää, ja kommentti tuntui siinä mielentilassa, ja kieltämättä nytkin, äärimmäisen absurdilta. Lomalla tylsää? Vapautuminen palkkaorjuudesta pelottaa? Ei ole kerrassaan mitään mielekästä tekemistä ilman palkkatyötä?

Kaveri tuntui ajattelevan kaikkea hyötynäkökulmasta, mm. uusien asioiden opettelu vaikka avoimessa korkeakoulussa ei kiinnostanut juuri "hyödyttömyyden" takia. Golffaus ei koko elämää täytä, eikä matkustaminen enää työelämän reissujen jälkeen kiinnosta. Kaikesta tuntui vain olevan liikaa vaivaa.

Surullista kuunneltavaahan tuo oli: kun hyödyttömyyden tunteeseen jää kiinni eikä löydä elämyksistä mielekkyyttä elämiseen ja kokemusten kartuttamiseen. Onko hyötynäkökulman korostaminen kauttaaltaan tuon ikäpolven miesten ongelma siinä mittakaavassa, ettei oman parasta ennen päiväyksensä ylittymistä työmarkkinoilla kestä, eikä vaihtoehtoja ole?

Masentunut vanheneva mies. Surullista kyllä, ei mitenkään harvinainen ilmiö minunkaan rajatussa piirissäni.

Niin kovaksi en soisi kenenkään maailmankuvan menevän, ettei elämisellä olisi mitään itseisarvoa ilman jatkuvaa hyötylaskentaa. Kollegalle toivon valoisampia ajatuksia ja luottamusta tulevaan, itselle tulevaisuutta, jossa näköalattomuus ei täydellisesti vie elämäniloa.

Leffoja olen kesällä katsellut harvakseltaan. Digittimeen on talven aikana tallentunut kaikenlaista kehittävää, jota ei vain ole sittemmin tullut katsottua alta pois, sillä yleensä sitä on sohvalle ehtiessään kaivannut jotain muuta kuin kovaa sivistävää kulttuurikasvatusta. Niinpä olen ennemmin kätkätellyt Big Bang Theorylle kuin keskittynyt Hiroshima, rakastettuuni.

Viime viikolla katsoin kuitenkin erään läheisen maasta taivaisiin kehuman Peter Greenwayn kasariklassikon Kokki, Varas, Vaimo ja Rakastaja. Surrealismia, banaalia lihallisuutta, kryptistä symboliikkaa, alleviivatun lavasteisia henkilöhahmoja. Katsoin melko kiinnostuneena tätä aika kylmää teosta, josta tuli kovastikin Stanley Kubrikin elokuvat mieleen. En oikein lämmennyt, vaikka osa symboliikasta aukesikin (kritiikki Thatcherin politiikkaa vastaan meni kyllä ohi). Ihmettelin miksi henkilöhahmot eivät kapinoituaankaan irtaantuneet raakalaismaisen pääpahiksen, oikein surkean mekkaloivan rikkaan raakalaisöykkärin vaikutuspiiristä. Elokuvan kohokohdassa kaltoin kohdellut sitten kostivat kiusaajalleen tavalla, jonka hän olisi voinut itse keksiä. Söpöä.

Loppuhuipennuksen olisi kaiketi pitänyt korvata kaikki se rumuus ja brutaalius, josta elokuvan aikana sai kärsiä. Minulle se oli taas mahalasku: se että pahis saa maistaa omaa lääkettään ei minusta ole kovin rakentava tai viisas tapa poistaa moiset häiriköt elämästään. Kosto ei paranna, vaan päinvastoin nostaa kiusanhenget entistä vankemmin elämän keskiöön, kun niiden paikaksi pitäisi osoittaa se mitättömin nurkka ja siten tehdä ne itse juuri niin merkityksettömiksi kuin tuollaiset ansaitsevat. Kuvittelisin mitättömäksi osoittamisen vievän kiusanhenkien energiasta enemmän puhtia kuin aktiivisen haastamisen. En tiedä miten Kill Billin päähenkilön olisi onnistunut saada lapsensa takaisin ilman sitä silmitöntä väkivaltaa, mutta tässäkin tarinassa kosto päämotiivina sai minut huokailemaan. Tarantinon tarinankerronnasta, sen iskevyydestä pidän kyllä, mutta pohjalla oleva filosofia, rumuuden ja pahuuden ulkoistaminen, ei vastaa käsitystäni niiden ilmenemisestä ihan elävässä elämässä ja siksi en niistä täysin nauti.

Ehkä en enää kolhujeni myötä osaa täysin ulkoistaa pahuutta ja siksi vierastan mustavalkoisia tulkintoja ihmisten heikkouksista satujen ulkopuolella.  Tai sitten omakohtainen kokemus silmittömästä pahuudesta puuttuu sittenkin, enkä osaa samastua pelkistävään pahuuden ulkoistamiseen edellytyksenä omalle selviytymiselle. Ainakin tuntemilleni ihmisille, jotka tämän tyyppisistä elokuvista löytävät jotakin voimauttavaa, tuntuu olevan paljon helpompi samaistua elämästään vihan voimalla pahaa vastaan taistelevaan sankariin. Heille se antaa jonkin positiivisen elämyksen ja vahvistusta omiin voimiinsa.

Luulen, että elämästä ja siitä selviytymisestä oppii sittenkin paljon enemmän lukemalla Muumi-kirjoja.

Anteeksi.

Olen ihan törkeästi laiminlyönyt tämän blogintapaisen päivittämisen jo jonkin aikaa. Oletan, että tauko oli paikallaan, tätä kun olen aina tehnyt pakottomasti ja vailla suuria velvollisuudentunteita, mutta onhan se vähän kurjaa jättää näin pitkä tauko päivitysten väliin.

Johtuukohan lomakauden majataloviikosta vuoroin vaihtuvine vieraineen ja sen tuomasta sosiaalisuusyliannostuksesta, että tämä pakopaikka netin uumenissa muistui taas mieleeni. Täällähän voin rauhassa muhia omassa mehussani ja vaikka salaa kaivaa omaa napaanikin, jos siltä tuntuu.

Pääasia, että voin olla hetken yksin hiljaa, vain raukea kissa seuranani.

Huomenna on jälleen tiedossa pakkososiaalista tekemistä ventovieraitten kanssa.

Tänään jäin pyörittelemään päässäni kompastuskiveä, johon sosiaalisissa ympyröissä aina silloin tällöin törmään. Pitäisi nokkelasti tiivistää nopeasti hauska ja positiivinen anekdootti siitä, mitä jokin henkilö minulle merkitsee tai muuten vain kuvata suhdettamme.

Suulliselta kommunikointikyvyltään rajoittuneelta, sosiaalisesti kömpelöltä peikolta tuo on aina vaativa, joskus mahdotonkin tehtävä. Usein suustani pulahtelee tällaisissa tilanteissa vain sammakoita, joita saa hävetä vuosienkin kuluttua, kun aivot eivät vain toimi riittävän nopeasti enkä joko keksi mitään kivaa tai ajatukseni kiteyttäminen jää kesken kun en saa suuhun sopivia lauseita muodostettua ennen kuin hetki hujahtaa ohi ja ilmaan jää leijumaan se kömpelö alustus, joka lähinnä nolostuttaa kohdettaan.

Huomenna tämä on edessä. Yritän selvitä siitä kunnialla siitä huolimatta, että taas on edessä päivä sosiaalisuutta vieraiden kesken.

Onneksi on puutarha. Se lienee tällä hetkellä jokseenkin ainoa alue elämässäni, jossa kykenen edes vähän tiristämään itsestäni hippusittain luovuutta ja jonkinmoista intoutumisen sukuista hääräämistä. Toki sielläkin törmää omaan riittämättömyyteensä jaksamisen ja osaamisen suhteen, kun pitäisi kääntää tästä ja siirtää tuota ja keksiä tällekin rumalle himphamppuiselle rikkaruoholoukolle jotain mielekästä. Tai siistiä vihdoin tuonkin projektin loppusilottelut. Mutta kaikkein parhaalta tuntuu, kun ne kasvit ja kukkaset osaavat minun säheltämisestäni huolimatta kasvaa ja kaunistua, kukkia ja kukoista ilokseni. Siellä minä sitten haahua pitkin pihanperiä ihastelemassa milloin mitäkin ruohovartista kasvun ihmettä ja sen voimaa tulla omaksi vehmaaksi itsekseen huhtikuun lohduttoman harmauden jälkeen.

Ystäväpiirin elämänihmeet mietityttävät myös. Ensimmäiset heistä alkoivat perheellistyä noin vuosikymmen sitten ja nyt odotellaan että viimeinenkin kuorosta, siis minut poislukien, saa oman elmänkääntäjänsä. Tässä tuoreinta tulokasta odotellessa olen pohtinut sitä, miten ystävien lapset ovat muuttaneet ystävyyttä. Ensisijaisestihan äitiytyminen ei ole ystävieni persoonaa muuttanut, tai ainakaan alkuun muuttanut ystävyyttäkään, mutta kyllähän väistämättä käy niin, että lasten kasvaessa ihminen kasvaa vanhemmuuteen yhä kiinteämmin, ja minusta tuntuu, että kaikki merkittäviksi koetut asiat väistämättä pikkuhiljaa muokkaavat myös ihmisten luonnetta. Eivät tietysti perusolemusta, temperamenttia tai sellaista, mutta kyllä vähitellen sitä, mitkä piirteet luonteessa ja käyttäytymisessä nousevat esiin. Esimerkiksi huipulla huitelevan työelämän rytmi ja kiivas tahti totutti erään urakeskeisen ystäväni vuosien varrella kokonaisvaltaisen hektiseen elämään, aina piti tapahtua kaikkea ja paljon, kaikesta piti etsiä hyötynäkökulma. Tämä kaikki teki hänet vähän kärsimättömäksi hitaudelle. Sellainen ilman muuta muovasi meidän tapaamme olla ja pitää yhteyttä, vaikka edelleen pidimme toisistamme ja toistemme seurasta. Samoin kouluikäisten lasten vanhemmat ovat ystävinä tietysti kovin toisenlaisia kuin perheettöminä tai silloin, kun pilttejä oli yksi helposti mukana kulkeva, paljon nukkuva nyytti. Ilman muuta kaikki kanssakäyminen menee perheen ehdolla, ja ajankäytön suunnitteleminen on heillä ihan toisenlaista kuin minulla. Ajattelukin muuttuu, kun aikaa ja mahdollisuutta kaiken pohtimiseen ei ole, on vain keskityttävä hoitamaan perheen perustarpeita ja opeteltava kantamaan se kasvattajan vastuu pienistä ihmisistä. Kai tämä ajankäytön erilaisuus väistämättä heijastuu siihen, miten maailmaa hahmotamme ja mitä siitä ajattelemme. Ei se minusta ole huono asia, kaikkihan muuttuu ajan ja kremppojen myötä kuitenkin matkalla elämän syksyyn, ja muutos on hyväksyttävä. Elämän virrat vievät kaikkia eri tahtiin, eri suuntiin, ja pääasia, tärkeintä on kuitenkin se, että hyväksymme toisemme sellaisina kuin olemme, annamme tukea toisillemme, ja niinhän me toki teemme, täysin sydämin. 

Silti mietin, onko oikein surra edes salaa itsekseen, kun menettää yhden harvenevista lapsettomista ystävistä. Saanhan samalla uuden, pienen ja suloisen pojan äidin.

Millan jakoi kehuja blogeille ja mainitsi tämänkin vaatimattoman nettinurkkauksen. Olen kovin imarreltu ja samalla hirveän nolona tästä suosionosoituksesta: päivitystahtini kun on varsin harrastelijamainen ja impulssiivinen, tauot voivat olla pitkiäkin. Blogini aihepiirikin on niin hajanainen, tai sellaiseksi muotoutunut, mutta olkoot sitten, tekijänsä mukaanhan tämä elää.

Aivot ovat prenikkana kyllä aikas passelit juuri nyt: olen talven opinnoissa vähän nuuskinut niiden toimintaa ja ihastunut ikihyviksi niiden suurelta osin tutkimattomaan olemukseen. Rajapinta persoonan ilmenemisen ja aivotoiminnan fysiologian välillä on suuri tuntematon seikkailu, josta haluaisin palavasti tietää lisää, jokin siinä rajamaassa tieteen ja tuntemuksen välillä vetoaa minuun ihan mahdottoman kiehtovalla tavalla. Olen Teemalta ahminut talven mittaan pään toimintoihin liittyviä tiededokumentteja, esimerkiksi juuri loppunut sarja älykkyydestä ja aivojen kehittymisestä oli populaarisuudestaan huolimatta mielenkiintoinen. Paikallinen pravdakin osuu tiistaisilla tiedesivuillaan usein esittelemään kiinnostavia juttuja, kuten tämän päiväinen juttu aivojen sukupuolen kehittymisestä, siitä miten biologisen sukupuolen kehityskulku, esimerkiksi miten sikiöstä tulee hermafrodiitti, tunnetaan hyvinkin tarkkaan, mutta aivojen sukupuolen synty on vielä tutkimatonta viidakkoa. Muistan lapsuudesta yhden tutun leikkikaverin, tytön joka oli ikänsä halunnut olla oikeasti poika. Asiasta juteltiin meidän lasten kesken siinä leikin lomassa ja kyllä me muut ipanat suhtauduimme tyttöön ihan normaalisti: hän nyt vain sitten piti lyhyestä tukasta, vauhdista ja jalkapallosta eikä välittänyt vaaleanpunaisista barbeista yhtään vähää, eikä halunnut olla tyttö, mutta kiva hänenkin kanssaan oli leikkiä. Olen usein miettinyt miten hänen elämänsä on sujunut.

Joten kiitos vielä kerran aivoista, juuri niiden parissa minä tällä hetkellä viihdyn. Kasvimaan ja kissan lisäksi.

Ja vielä: mielelläni luovuttaisin riemun eteenpäinkin, mutta joudun vähän puntaroimaan pystin osoitetta, kaikilla sen ansainneilla tämä nimittäin tuntuu jo olevan.

Oikean psykologin istunto alkoi sedän höpötellessä omista taimiviljelmistään ja herkkien taimien koulimisen haasteista. Joo-o, mysteeri se minullekin on miten pikkuruisesta siemenestä voi kasvaa suuri ja vahva kasvi, kun ne rimpulat siinä alussa ovat niin surkian hentoja ja säälittäviä. Sedän tarkoituksena oli rinnastaa tomaattiensa ja ihmistaimien herkkyys, kyllä kyllä, mutta mietin jo silloin että meidän tapauksessamme mentiin nyt ehkä vähän ohi. Taimiahan tässä ollaan oltu kukin aikanamme, ja helposti särkyviä lienemme kaikki koko ikämme joka tapauksessa, mutta paremminkin meihin aikuisiin ihmisiin tässä tilanteessa sopisi vertaus saariston tuulisilla kallioilla sinnikkäästi elämäänsä jatkava, käkkäräinen bonsai-mänty au natulel.

Vielä kun tiedän ukkoni mielipiteet menneiden polvien tekemien virheiden kaivelun mielekkyydestä, ei tämä ensimmäinen tilaisuus kenties mennyt ihan nappiin. Katsotaan nyt kuitenkin mitä tästä kehittyy. Ymmärrän terapeutin halun tutustua taustoihin ensin, jopa senkin että käydään kiinni heti siihen kaverin silmissä varmasti lihavimpaan matoon, mutta olisi meidän kannaltamme ollut ehkä parempi aloittaa kuuntelemalla oma näkökulmamme asiaan, myöskin sen suurimman nilviäisen osalta, joka meidän jutussa ehka sittenkin on pelkkä sivujuoni. Tämä siitäkin huolimatta, että edellinen kaveri oli pohjustanut terapeutille tarinamme ja lähtökohtamme piti olla sedälle tuttu. Jäi kyllä sellainen olo, että puhelin on mennyt välissä rikki ja sedän olettamukset lähtivät siitä ilmeisimmästä olettamasta.

Olemme ehkä liiankin hyviä puhumaan asioista, sanoittamaan taustoja ihan itse. Se mistä varmasti hyötyisimme on näkökulmat ja oikeat kysymykset. Katsotaan alkaako niitä putkahdella tämän kaverin suusta. Nythän me olemme vasta alussa.