Meitä läheisiä ystäviä on sellainen kourallinen. Lukioiästä asti kasautunut, eri tavalla koossa pysynyt löyhä joukkio ihmisiä, jotka hyväksyvät toisensa sellaisina kuin he ovat. Emme tapaa hirveän usein mutta ihanaa on silloin kun toisiamme näemme.

Muut ovat minua kiivaammin mukana työelämässä, eivät työtaakaltaan ehdi kirjoitella sähköpostejakaan yksirivisiä kommentteja enempää, venyttävät tehokkuuttaan kaiken aikaa. Lisäksi kaikilla muilla on lapsia, taaperoita ja kouluikäisiä arjen pyörityksessä. Ei ole ihme että heidän aikansa on kortilla, venyvä käsite josta harvoin varastetaan jotain omaa. Ymmärrän sen oikein hyvin.

Silti aina välillä surettaa kovastikin se miten kaikki tapaamisten organisoimiset ja yhteydenotot kasautuvat minulle, aloitteineen päivineen. Ellen itse pitäisi yhteyttä, kuinka yksin olisin? On raskasta kuulla allakka- ja puhelinrumban jälkeen puhelimessa ettei juuri nyt huvita tavata vaan menee omalla ajallaan mieluummin salille. Ymmärrän, hyväksyn toki, mutta torjunta satuttaa silti. Toinen ei koskaan vastaa ehdotuksiin silloin kun ne eivät hänelle sovi, hän ei halua sanoa ei vaan jättää mieluummin epävarmuuteen. Raskasta sekin, raivostuttavaakin toisinaan, mutta tällainen hän on aina ollut, perheellä tai ilman.

Minä tiedän ihan oikeasti että kyse ei ole siitä etteikö seuraani ja yrityksiäni arvostettaisi, ettei meidän ystävyydestämme välitettäisi, päin vastoin tiedän että tämä likkakööri on kaikille erittäin merkittävä ankkuri elämässä kaikkien arkituttavuuksien keskelläkin. Tämä on vain ajan rajallisuutta, arjen kiitolaukkaa ja asioiden priorisointia. Kaikkeen ei vain aika riitä, näillä uupumuksen rajamailla taistelevilla voimanaisilla. Sallikaa minun silti itkeä pettymystäni ja ikävääni, täällä arkikiireiden toisella puolen on välillä yksinäistä.