Mistä tunnistaa onnettoman perheen? Mitä pitäisi tehdä tunnistamisen jälkeen?

Toisinaan kun tapaa jonkun yhteisen jääkaapin jakavan ihmisliittoutuman, jää tapaamisesta hassu, omituinen olo. Ensin sitä ei osaa kiteyttää mitenkään, ei määritellä mikä tuntui hassulta, kaikkihan meni ihan mukavasti ja oli ihan kivaa. Vähitellen tapaamisten lisääntyessä voi huomata vuorovaikutuksessa yhä enemmän kummallisuuksia. Yleensä ne liittyvät pienen pieniin asioihin, jotka osoittavat etteivät nämä ihmiset tunne keskenään sellaista peruskunnioitusta toisen itsellisyyttä ja ihmisyyttä kohtaan. Raakaa pilaa toisen tekemien mitättömien virheiden kustannuksella. Nauretaan ihmiselle, ei ihmisen mukana. Sydämellisyys puuttuu. Syyllisyyden täydellistä ulkoistamista toiselle. Kylmiä hymyjä. Merkillistä puhumattomuutta. Ulkopuolisia kohtaan voidaan olla vaikka kuinka luontevia ja mukavia, mutta seurustelutilanteessakin keskinäinen kommunikointi on jotenkin vinksallaan.

Mitäpä ulkopuolinen voisi tilanteelle tehdä, ei mitään. Surra toisten puolesta, ottaa opiksi omia ihmissuhteitaan silmällä pitäen, yrittää hoitaa omalta osaltaan kommunikointia näiden epäonnisten kanssa esimerkillisesti. Entäs sitten, kun tulee tilanne jossa itse pitäisi jotenkin ilmaista jotain ei-niin-mukavaa, selvitellä väärinkäsityksiä, tällaiseen vinksahtaneeseen keskustelukulttuuriin kuuluville ihmisille? Ei ole helppoa välittää viestiä omasta mielipahasta niin, että kotivammainen ei automaattisesti käyttäisi ensin sitä helpointa defenssiään ja siirrä minua laarista "ystävät" tai "harmittomat ihmiset" välittömästi "vihollisten joukkoon", joita ei tarvitse yrittääkään ymmärtää, saati sitten kuunnella mitä heillä on sanottavana. Ja kuitenkin jonkinlaista keskustelua pitäisi saada aikaiseksi, jotta kanssakäymistä voisi jatkaa puhtain sydämin, keskinäinen kunnioitus säilyttäen.

Aika tietysti parantaa, mutta joskus joutuu suremaan omasta mielestään turhaan katkenneita puhevälejä.