Luen parhaillaan Jenny Uglowin elämänkertaa Elizabeth Gaskellista. En ole vielä kovin pitkällä tässä paksukaisessa, mutta ajatus jäi tänään kohtaan, jossa nuori äiti viettää kesälomaa sukulaisista koostuvassa naislaumassa jossakin kuvankauniissa maalaismaisemassa "ja tuntee tarvetta maalata näkymä sanoiksi" (suomennos vapaan muistinvaraisesti omasta päästäni) kirjeessään aviomiehelleen. Nuorelle Lilylle sanat ja kirjoittaminen olivat siis tämän mukaan se luontevin tapa ilmasta ja hahmottaa maailmaa.

Mikä olisi omani? Ilmaisutaidollisia lahjakkuuksia minulla on varsin rajoitetusti, nuorena aloitettu lukuharrastus näkyy jossain määrin kirjoittamisessa mutta ei ajatusten, tunteiden, maailman hahmottaminen kirjoittamalla tai sanoilla ylipäätään ole minulle ikinä ollut mitenkään luontevaa tai helppoa. Sanojen valinta, suullinen ilmaisu, vaivaton kirjoittaminen eivät ole toinen luontoni. Ajatusten jäsentäminen lauseiksi saakka kirjoitustahtiin ei onnistu, puhuessa on usein aivan liikaa häiriötekijöitä (kanssakäyminen muiden ihmisten kanssa, sanattoman viestinnän prosessointi kaiken aikaa päällimmäisenä) jotta kokisin osaavani sillä keinoin täsmälleen kuvata omaa mielenmaisemaani. Ei myöskään maalaaminen, kuvan tekeminen. Valokuvaus tai liikkuva kuva ehkä, mutta taitoina nuo ovat minulle tuntemattomia, ymmärrän kyllä mielestäni muiden tuottamaa kuvaa mutta en itse ole koskaan opetellut tuota ilmaisukanavaa.

Eikö ilmaisukeinoa sitten ole? Luulen ettei. Lienee harjoituksen puutetta. Tai sitten minun ja maailman välissä on oikeasti jokin paksuudeltaan vaihteleva mutta vääjäämättä olemassa oleva, erottava verho.

Kun isäni tajunnantaso vaihteli sairaalassa aivoinfarktin jälkeen tajusin, kuinka vaikeaa ajatustensa ilmaiseminen on siten, että ne myös ymmärretään oikein. Kirkkaampana hetkenään hän saattoi kertoa, miten ja mihin häntä koskee, miltä päässä tuntuu, ja kuinka hoitajan päivittäin antama ruiske vatsanahkaan oli aina sattunut vaikka hän oli yrittänyt valittaa siitä. Sängyn vieressä päivystäneinä osasimme hänelle kertoa, että mitään sellaista valitusta ei ollut koskaan tapahtunut. Hän oli mielessään yrittänyt, mutta ulospäin tuollaiset mietteet eivät näkyneet. Oli vain jonkinlaisessa horteessa oleva mies, joka ei avannut silmiään kuin käskystä. Kuitenkin hän myöhemmin kykeni kertomaan mitä oli tässä horteessa tuntenut, mitä halunnut sanoa, muttei ollut kyennyt. Eikä tajunnut kykenemättömyyttään. Se tuntui varmasti pelottavalta.

Verho minun mieleni ja maailman välillä ei varmasti ole yhtä paksu, mutta minusta tuntuu todella että sellainen on olemassa. Enkä pääse sen toiselle puolelle.

Onko tämä jonkin sortin puute älykkyysosastolla? Voi olla. En tiedä. Kulutan varmaan elämäni tätä pähkinää kierrellen.