Reilu vuosi sitten liityin Facebookin suureen käyttäjäjoukkoon, kaverin innostamana. Olisin mieluusti vain käynyt vakoilemassa paikkaa, mutta sehän ei onnistunut, liittyä piti enkä ihan akuankkatunnaria sinne halunnut perustaa, joten omalla nimellä siellä komeillaan. Enkä osaa päättää deletoidako tunnus nyt vai ei. Näyttäähän se säälittävältä että kaverilistalla on noin kolme nimeä, eikä linjoilla koskaan tapahdu mitään. Totesin vain, ettei koko touhu minua kiinnosta ollenkaan, mutta en osaa sitä poiskaan ottaa. Ne jotka haluan kavereikseni merkata ovat läheisiä ihmisiä joita tapaan muutenkin mieluummin oikeassa maailmassa, puolitutut eivät kiinnosta enkä halua heillekään elämääni tarkemmin esitellä. Nyt tunnen syyllisyyttä ja turhautumista aina kun joku minut sieltä löytää ja pyytää kaveriksi. Kehtaanko enää piilottaa koko juttua vaikka se ei minua ollenkaan kiinnosta enkä loggaa sisään kuin muutaman kerran vuodessa?

Facebook pelaa ihmisten välisessä kanssakäymisessä sillä tasolla, joka tuntuu antavan minulle kaikkein vähiten. Pinnallista heippa-kulttuuria, jossa on kiva verkostoitua puolituttujen kanssa, sanoa moimitäkuuluu ja vastata yhtä höyhenenkevyesti, hehkuttaa kuinka mahtavaa on kun tietää että ala-asteen leikkikaveri on edelleen olemassa.  Jotta naamakirjasta saisi jotain irti, pitäisi kaveripiirin ymmärtääkseni olla laaja, ja kaikkien pitäisi viettää siellä aikaa yhdessä paljon, suoltaa mukavia pikkupäivityksiä päivittäisestä olemisestaan. Kevyestä kimppahauskasta pitäisi nauttia kuin abiristeilyllä aikoinaan.

Juuri tällä hetkellä en tarvitse, en kaipaa sellaista kevyttä sosiaalista verkostoa ollenkaan. Minulle puolituttujen pintakuulumiset ovat täysin yhdentekeviä. Eikö kuullosta kamalalta ja epäsosiaaliselta? Ei oikeasti kiinnosta tervehtiä ohimennen vanhoja koulututtavuuksia, epämääräisiä opiskelijakavereita ynnä muita entisen elämän taustahahmoja ihan verkostoitumisen vuoksi, ei oikeassa elämässä eikä netissä. En saa sellaisesta mitään kiksejä, sellaiseen ei vain ole tarvetta. Ei kiinnosta. Enkä osaakaan. Toisille pintasosiaalisuus on just se oma juttu, kepeyden ylläpito ihmissuhteissa tärkeää ja elämäniloa lisäävä juttu. Se heille suotakoon. Minua on aina kiinnostanut ihminen pinnan alla, ja juuri tästä syystä kaveripiiri on pieni. Ei sinne oikeastaan mahdu paljon ihmisiä.

Nettiyhteisöt ovat kuitenkin olleet minulle aina tärkeitä. Netti on minulle ollut väline erilaisten kiinnostavien asioiden syvällisempään ja perusteellisempaan käsittelyyn, alkaen jostain muinaisten nyyssien rönsyilevistä keskustelupalstoista nykyisiin eri ilmiöiden ympärille tiivistyneisiin nettifoorumeihin. Olen näiden kautta saanut peilattua paljon omaa ajatteluani, mielipiteitäni, ongelmiani, fiiliksiäni ja innostumisiani tavalla, joka olisi ollut aika työläs toteuttaa reaalimaailmassa keskustellen, ilmaista itseään melko vapaasti ilman osittaisen anonymiteetin tuomaa suojaa ja turvaa tai tuntemattomien, samasta asiasta kiinnostuneiden ihmisten tuomia mielipiteiden kirjoa. Ilman netin keskusteluja olisin paljon kapeakatseisempi ja epävarmempi tyyppi. Minusta on tosi arvokasta, että netin kautta ihmiset pääsevät käsittelemään ja jakamaan mieltään askarruttavia asioita sallivassa ja suojaavassa ilmapiirissä, jossa ei tarvitse pelätä kasvojen menetystä oman sosiaalisen piirinsä kesken. Kuka haluaisi pohtia omien puolituttujensa kanssa juurta jaksain vaikkapa syömishäiriöitä, uusperheiden kipupisteitä, seksuaalisuuden haavoja tai ihan vain joain viattonta, mutta ns. arvolle sopimatonta fanittamista? Anonyymeissa intressiryhmittymissä on toki riskinsä; en esimerkiksi tervehdi ilolla sitä että kouluampujat tai pedofiilit löytävät toisensa netissä ja sulkeutuvat omiin pilvilinnoihinsa, tai että mielenterveystoipilaat eivät oikeastaan haluakaan parantua, koska se tietäisi jonkin tärkeäksi muodostuneen yhteisön menettämistä. Mutta ainakin minulle ne ovat ehdottomasti rikastaneet elämää.

Miten poistua Facebookista tyylikkäästi?