Olo on jähmeä, flunssa ei varsinaisesti ole parantanut tilannetta.

Pidemmän aikaa on tuntunut vahvasti siltä, että maailma tapahtuu muille, elämän virta vie muita, toimii muiden säännöillä. Olen korkeintaan se kulunut kärpänen katossa, kärpäspaperiin tutustunut. Oikein mitään ei jaksaisi, ainoat orastavan mielenkiinnon kohteet ovat lumen ja roudan alla, enkä jaksa uskoa että kevät tulee. Ainakaan ennen kuin puolilöysä into lakastuu sekin omaan tervahautaansa ja lapio jää vajaan.

Voisin tehdä kävelyretkiä useammin. Aloittaa Tai Chin. Jatkaa niitä opintoja kiihkeämmin. Kutoa villatakin valmiiksi ennen kesää. Pestä ikkunat. Keittää joka viikko ihania keittoja. Vierailla vaarin luona useammin. Kiinnostua kummitytön kasvamisesta. Kantaa talon puulaatikot täyteen halkoja.

Kun vain tuntuisi siltä, että aikaa on. Hätäiset viikonloput ja lyhyet illat eivät riitä ihmiselle, jonka aamutoimiin valahtaa helposti kolme tuntia. Olen hidas kaikessa. Mihin yksi arki-ilta riittää?

Mitään ei vain jaksa. Mikään into ei vie mennessään, en edes muista milloin viimeksi olisin uppoutunut mihinkään niin, että ajantaju katoaa. Mieleni on jo vanha, samastun voimakkaasti kaikenlaista hössötystä surumielinen hymy huulilla seuraavaan vanhukseen, jonka elämän täyttää ristisanavihot ja pullakahvi. Maailma menee ohi eikä osu enää kohdalle.

Tehokkuudet ja velvollisuudet ja tulostavoitteet. Aikaansaannokset ja loppuraportit ja uudet haasteet. Kaikki sanat täyttävät minut lähinnä kauhulla.