Eräässä tuttavapiirin kolkassa käydään läpi elämänkriisiä ja suuria vihantunteita. Tukea halutaan, suorastaan vaaditaan, mutta sermin tällä puolen näyttää siltä, että tukea halutaan ennen kaikkea vihalle ja sen ylläpidolle, ei niinkään huoleen ja selviytymiseen.

Huolenaiheita on. On ymmärrettävää, että kuohuu. Mutta miksi nimenomaan vihalle halutaan ymmärrystä?

Olen aina karttanut vihaa. Olen kai aina muutenkin niin tuntokarvat pystyssä, että jokin noin voimakas, destruktiivinen tunne lyö minulta vastaanoton tukkoon. Mietin, mihin sitä tarvitaan? Vihahan ei koskaan rakenna mitään, se vain rikkoo. Voi toki olla, että vihan voimalla murretaan raja-aitoja ja rakennetaan siten uusia reittejä koskemattomaan maastoon, mutta yleensä taakse jätetään karrelle palaneet rauniot. Onko se aina välttämätöntä? Eikö omia tunteitaan ja oikeustajuaan saa peilattua minkään muun kautta kuin rakentamalla mustavalkoisia raja-aitoja, ja keskittämällä energiansa sinisenmustaan kuvainnolliseen raatelemiseen?

Ehkä olen tässä asiassa vain huono ja vähän puolustuskyvytön. Pitääkö aina olla rakentava ja laajakatseinen, teot tuomitseva mutta ihmiset armahtava? Mitä positiivista voimaa viha antaa?