Onneksi on puutarha. Se lienee tällä hetkellä jokseenkin ainoa alue elämässäni, jossa kykenen edes vähän tiristämään itsestäni hippusittain luovuutta ja jonkinmoista intoutumisen sukuista hääräämistä. Toki sielläkin törmää omaan riittämättömyyteensä jaksamisen ja osaamisen suhteen, kun pitäisi kääntää tästä ja siirtää tuota ja keksiä tällekin rumalle himphamppuiselle rikkaruoholoukolle jotain mielekästä. Tai siistiä vihdoin tuonkin projektin loppusilottelut. Mutta kaikkein parhaalta tuntuu, kun ne kasvit ja kukkaset osaavat minun säheltämisestäni huolimatta kasvaa ja kaunistua, kukkia ja kukoista ilokseni. Siellä minä sitten haahua pitkin pihanperiä ihastelemassa milloin mitäkin ruohovartista kasvun ihmettä ja sen voimaa tulla omaksi vehmaaksi itsekseen huhtikuun lohduttoman harmauden jälkeen.

Ystäväpiirin elämänihmeet mietityttävät myös. Ensimmäiset heistä alkoivat perheellistyä noin vuosikymmen sitten ja nyt odotellaan että viimeinenkin kuorosta, siis minut poislukien, saa oman elmänkääntäjänsä. Tässä tuoreinta tulokasta odotellessa olen pohtinut sitä, miten ystävien lapset ovat muuttaneet ystävyyttä. Ensisijaisestihan äitiytyminen ei ole ystävieni persoonaa muuttanut, tai ainakaan alkuun muuttanut ystävyyttäkään, mutta kyllähän väistämättä käy niin, että lasten kasvaessa ihminen kasvaa vanhemmuuteen yhä kiinteämmin, ja minusta tuntuu, että kaikki merkittäviksi koetut asiat väistämättä pikkuhiljaa muokkaavat myös ihmisten luonnetta. Eivät tietysti perusolemusta, temperamenttia tai sellaista, mutta kyllä vähitellen sitä, mitkä piirteet luonteessa ja käyttäytymisessä nousevat esiin. Esimerkiksi huipulla huitelevan työelämän rytmi ja kiivas tahti totutti erään urakeskeisen ystäväni vuosien varrella kokonaisvaltaisen hektiseen elämään, aina piti tapahtua kaikkea ja paljon, kaikesta piti etsiä hyötynäkökulma. Tämä kaikki teki hänet vähän kärsimättömäksi hitaudelle. Sellainen ilman muuta muovasi meidän tapaamme olla ja pitää yhteyttä, vaikka edelleen pidimme toisistamme ja toistemme seurasta. Samoin kouluikäisten lasten vanhemmat ovat ystävinä tietysti kovin toisenlaisia kuin perheettöminä tai silloin, kun pilttejä oli yksi helposti mukana kulkeva, paljon nukkuva nyytti. Ilman muuta kaikki kanssakäyminen menee perheen ehdolla, ja ajankäytön suunnitteleminen on heillä ihan toisenlaista kuin minulla. Ajattelukin muuttuu, kun aikaa ja mahdollisuutta kaiken pohtimiseen ei ole, on vain keskityttävä hoitamaan perheen perustarpeita ja opeteltava kantamaan se kasvattajan vastuu pienistä ihmisistä. Kai tämä ajankäytön erilaisuus väistämättä heijastuu siihen, miten maailmaa hahmotamme ja mitä siitä ajattelemme. Ei se minusta ole huono asia, kaikkihan muuttuu ajan ja kremppojen myötä kuitenkin matkalla elämän syksyyn, ja muutos on hyväksyttävä. Elämän virrat vievät kaikkia eri tahtiin, eri suuntiin, ja pääasia, tärkeintä on kuitenkin se, että hyväksymme toisemme sellaisina kuin olemme, annamme tukea toisillemme, ja niinhän me toki teemme, täysin sydämin. 

Silti mietin, onko oikein surra edes salaa itsekseen, kun menettää yhden harvenevista lapsettomista ystävistä. Saanhan samalla uuden, pienen ja suloisen pojan äidin.