Poliittisen minäni mielialaa kuvaava hymiö:  Tää ei sitten niin yhtään piittais porvarihallituksesta, ei sitten niin yhtään. Ei kerää pisteitä eikä papukaijamerkkejä meidän kotipesässä tämmöinen.

Sitten tyystin toiseen asiaan: Tämän kevään aikana on pitänyt vähän miettiä kuolemaa ja hyvää elämää. Valintoja ja vaikeuksia. Vanhan ja sairastelevan lemmikkieläimen palvelijana joutunen jossain vaiheessa päättämään, olisiko eläinpolon parempi päästä kivuistaan heti kuin hiipua luonnolliseen kuolemaan saakka. Intuitiivisesti minua hirvittää tämmöinen elämällä mestaroiminen: lähtökohtaisesti kaikki elämä on ihmeellistä, eikä minulla ole valtaa päättää kipinän sammuttamisesta. Aivan liian suuri päätös minunlaiselleni päättämättömälle ja epävarmalle hämmästelijälle, tuumin. Muutenkin vierastan lemminkin elämän liikaa mestarointia ja kontrollointia; me asumme saman katon alla, ja sopeudumme molemmat ottamaan toisemme huomioon, asetamme molemmat sääntöjä yhteiselle elämälle (oikein arvattu, lemmikkini ei ole koira). Ikävältä tuntuisi sekin, että autokammoista parkaa stressattaisiin elämänsä viimeisillä hetkillä kuljettamalla sitä tuossa kamalassa melutoosassa niinkin vastenmieliseen paikkaan kuin eläinlääkäriin, josta pololla ei koskaan ole ollut kovin mukavaa sanottavaa. Eikö olisi armeliaampaa vaipua ikiuneen kotona, tutussa ja turvallisessa ympäristössä sitten kun elämä loppuu?

Kolikolla on kuitenkin toinenkin puolensa: Lemmikkini tullee jossain tulevaisuudessa menehtymään verenmyrkytykseen. Kun elimistön toiminta romahtaa, ovat tuskat varmasti kovat. Olisiko sittenkin armeliasta päästää eläin kitumasta ja tainnuttaa se hallitusti rauhalliseen ikiuneen sitten kun käänne väistämättömään tapahtuu? Jos päädyn eläinlääkärin avustamaan lähtöön ajatellen, ettei kärsimyksiä saa pitkittää turhaan, millä perustelisin kielteisen kantani ihmisten eutanasiaan?

Onneksi päätöstä ei tarvitse tehdä nyt. Lääkitys auttaa vielä, eläin voi paremmin ja saattaa porskuttaa vielä parikin vuotta. Ehkä elämä neuvoo sitten, kun asia on ajankohtainen. Ehkä silloin päätös tulee kuin itsestään, jossittelematta, ilman että tunnen itseni ylikontrolloivaksi mestaroijaksi, elämän ylituomariksi.

Toinen ratkaisu, jota en koskaan, en milloinkaan haluaisi olla tekemässä, on päätös vaikeasti kehitysvammaisen sikiön myöhäisestä abortista tai sen tekemättä jättämisestä. Iloinen odotus muuttuu äkkiä painajaiseksi, jossa selvitellään vammaisuuden asteiden vaikutusta käytännön elämään, puntaroidaan omaa kypsyyttä ja soveltuvuutta niin massiiviseen elämänmuutokseen, särjetään jo pitkälle kehittyneet haaveet ja oletukset tulevasta lapsesta ja juostaan asiantuntijalta toiselle kuulemaan enemmän tai vähemmän synkeitä prognooseja. Ja kaiken aikaa takaraivossa polttelee tieto siitä, että aikaa ei ole paljon, päätös on tehtävä, oli siihen kypsä tai ei. Elämästä tai kuolemasta. Omasta loppuelämästään. Toisen, tuntemattoman elämästä. En voi kuvitellakaan millaisen myrskyn tämmöinen perimmäisten kysymysten reunalla käynti aiheuttaa ja mitä maisemassa näkyy savun seljettyä, kun elämä taas jatkuu valittuun suuntaan. Sympatiani tämän kokeneille, mitä ikinä sitten päätittekään. Tuollaisten ratkaisujen tekoa ei kukaan voi harjoitella ennakkoon.