Taukoiluahan tämä on pitkälti ollut jo pidempään. Sanottava ei ole tänne kanavoitunut, useastakin syystä. Nyt taidan laittaa tälle nurkkaukselle pisteen.

Kirjoittelun suunta katosi joskus, visioni tästä blogipahasesta oli joskus jotain muuta kuin mihin raapustelun luontainen suunta nyt etenisi. En koe mielekkääksi jatkaa tätä sekatavarakauppaa, jonka ydinsisältöä en itsekään tiedä. Saisihan sitä varmaankin rönsyillä, mutta juuri nyt se ei tunnu hyvältä ajatukselta. Siispä: lappu luukulle, kunnes pää on tuuletettu.

Jatkan ehkä jossain muodossa jossain muualla, mutta ainakin toistaiseksi totean ottavani talviunet.

Tallentimessa alkaa olla ruuhkaa, telkkarista on syyskauden alkamisen merkiksi tullut aika paljon hyvää draamaa, kun kesäuusinnat ovat loppuneet ja tuoneet tilaa aikatauluihin. Harmillisesti missasin HBO:n ja BBC:n yhteistuotantoa olevan minisarjan Viisi päivää alun, mutta onneksi mukaan ehtii vielä parin viikon ajan Areenan kautta. Harvinaista, että Areenakin näyttää on ulkomaista draamaa, tämä on tervetullut poikkeus. Kiinnostuin alunperin käsikirjoittajan vuoksi: Gwyneth Hughes teki upeaa työtä televisioelokuvan "Miss Austen Regrets" kanssa, halusin nähdä miten hän käsittelee tarinoita nykyajassa. Ja hienoltahan työ vaikuttaa tässäkin, realismin tuntu tulee iholle, ihmiset tuntuvat moniulotteisilta, vaikka heitä on sarjassa monta eikä kukaan viivy ruudussa hirvittävän pitkään tutkittavana. Näyttelijätyö on tietysti brittiläisen turvallisen upeaa, tosin naamojen tuttuus harhauttaa välillä pohdiskelemaan turhankin pitkään missä olen tämänkin kaverin nähnyt aikaisemmin. Hugh Bonnevillea on aina hieno seurata, esitti hän sitten hyvistä tai pahista. Ja Patrick Malahide teki aikanaan niin hienon roolin Mr. Casaubona, lempparikirjani Middlemarchin kuivakkaana, omiin tavoitteisiinsa hukkuvana tutkijana, että hän herättää minussa väistämättä jonkin hassun suojeluhalun, näytteli hän melkein mitä hyvänsä. Ei haittaa minua, mutta tuskin vanhentunut näyttelijäherra riemastuisi, jos häntä edelleen muistutettaisiin yli 15 vuotta vanhasta hahmonkäppänästä.

Tiistaina alkoi syyskauden pakollinen pukudraama Tess of the d'Ubervilles. Tessin tarina on surullinen, luin kirjan pari vuotta sitten, enkä ole aivan vakuuttunut, että Hardy on minun juttuni, jos kaikki surulliset tarinat on kerrottu näin ulkokohtaisesti. Ensimmäisen jakson perusteella kirjaa seurataan aika uskollisesti ja jotkin kirjassa hienovaraisesti vihjaten esitetyt tapahtumat tai tulkinnat kirjoitetaan auki niin, että hitaampikin katsoja tajuaa. Mukiinmenevän soljuvaa kerrontaa, kyllä tätä mielikseen seuraa. Peruskauraa.

Odotan mielenkiinnolla, löytyykö syksyn tarjonnasta muita helmiä. Jonkinlaista nuorisokohua herättänyt True Blood alkanee jossain vaiheessa, mutta saapa nähdä innostunko seuraamaan sitä. Edelliset vampyyrisarjatkin menivät minulta ohi (en ole -kauhistus sentään- esimerkiksi katsonut yhtäkään Buffy-jakso alusta loppuun. Tappio lienee minun? Niin monet ovat tätä rakastaneet.), en oikein ole vakuuttunut, jaksaako tämäkään vetää minua puoleensa. Ja niin, realismi kiehtoo minua kieltämättä kauhufantasiaa enemmän tällä hetkellä.

Rapakon takana on alkanut Mad Menin kolmas tuotantokausi, enkä ole yhtään kademielellä, en en en... Huoh. Miten selvitä siihen saakka, kun tuo ehtii meille? Annie Leibovitzin hienot kuvat  voivat auttaa vierotusoireisiin.

Olihan se Kiesin päästelemä teksti melkoista pötyä ja elämästä vieraantuneen keski-ikäisen wannabe-nuorukaisen luutuneita äijäkäsityksiä pullollaan. Nettimaailma on ihan aiheesta päivitellyt sitä miten johtavassa asemassa olevalla tyypillä on varaa halveksia naisten työpanosta tai valintapäätöksiä automerkin suhteen. Ehkä on ollut hyväkin valaistua tajuamaan, miten macho ja vastenmielinen autobisnesmaailma vielä onkin.

No, riittäähän noita viripäitä, pomotasollakin. Se mikä minua tässä jupakassa eniten vistottaa, on se naiskuva, jota itseään moderniksi väittävä naistenlehti myy potentiaalisille mainostajilleen. Tämä kohuartikkelihan oli sellaisessa pienelle business-piirille jaetussa puffilehdessä, jonka tarkoituksena oli provosoida ja olla hauska, ja siinä samalla madaltaa mainostajien kynnystä kiikuttaa markkinointibudjetista rahojaan lehden kirstuun. Että tämmöisille naisille teidän tuotteitanne voisi mainostaa, paitoja silittäville, johtajiksi kelpaamattomille, käytännöllisille arjenpyörittäjille, joiden kapasiteetti ei haaveiluun tai uuden luomiseen riitä. Pääasia, että ovat edustavia ja muistavat ulkonäkönsä lisäksi huolehtivat siitä silittämisestä ja ovat vielä riittävän älykkäitä, etteivät nolaa omaa business-machoaan kekkereillä muiden rahamiesten kanssa. Semmoisia ne meidän lehden lukijat ovat, heh heh. Että suljettujen ovien takana markkinointimaailmassa on ihan ok viljellä tämmöistä stereotypiaa ikään kuin sen varjolla, että "näinhän kaikki kuitenkin ajattelevat". Aika karmeaa.

Vetoaminen vitsiin ja Kiesin tarinoiden julkaisun vähätteleminen huumoriheitoksi ei sekään vähennä jutun happamuutta: vähättelyyn ja toisen loukkaamiseen perustuva huumori nyt ei vain ole hauskaa saati älykästä. Itselleen nauraminen, se se on taiteenlaji, jossa stereotyyppienkin kanssa leikittelyn voi viedä pitkälle. Tähänhän mainio brittihuumorikin usein perustuu, itsensä häpäisyyn älykkäästi. Tämä juttu yritti kai nauraa sekä stereotyyppiselle naiskuvalle, että juntille pomokulttuurille, mutta molempien, sekä Annan että Audin johtajan aseman vuoksi tämä meni nyt kyllä pieleen ja paljasti vain aika karun kuvan naisten asemasta mainosmaailmassa. Naurua yritettiin vääntään lukijakunnan kustannuksella. Kai fiksun huumorin tekeminen on sitten naistenlehdelle liian vaikeaa?

Olen saanut musiikin taas lähelle korviani päivitettyäni taskumusiikin toimivaan malliin. Edellisestä viritelmästä minulla olisi yhtä ja toista vähemmän kaunista sanottavaa, mutta keskitytään nyt positiivisiin, eli toimintakyky, äänenlaatu ja kapasiteetti ovat nykyisin täysin mallikkaalla tasolla.

Uusi rakkine on tuonut nyt muutaman kerran aivan kananlihalle vieviä pakahduttavia elämyksiä. Nykyisin niin ei tapahdu usein, vaikka musiikki on edelleen minulle elintärkeää. Siksi on ihana huomata, että niin voi vielä käydä, ettei tämä elämyslähde ole täysin vielä kuivunut. Viikonloppuna kuuntelin Beethovenia yösydännä järven rannalla, saunan lämpeämistä seuraten ja olin onnellinen, vaikka olinkin yksin muun juhlaväen tanssahdellessa livebändin tahtiin. Miesparka sai selitellä mihin vaimo oli kadonnut eikä itsekään oikein ymmärtänyt, että juuri sillä hetkellä minun elämäni oli kaunista siellä rannalla tähtitaivaan alla, ei kovaäänisten cover-biisien luona.

Kasasin masiinaan myös joitakin nuoruusvuosien hupatuksia ja jouduin tietysti oitis nostalgiatripille: muistan kuinka katkerasti teinipirpanana itkin tämänkin biisin heikkoa menestystä levyraadissa ja hämmensin vollotuksellani itseni lisäksi koko perheen. Muistan, kuinka tiesin tulevista hiteistä viikkoja etukäteen ennen kuin olin niitä edes kuullut, koska lueskelin ahkerasti vieraskielisiä rocklehtiä (kuvien takia, en minä kieltä ymmärtänyt) ja panin tarkasti merkille niiden hittilistat ja julkaistut biisien lyriikat. Sitten kun biisi vihdoin ylen harvoissa pop-ohjelmissa soi, olin tikkana kuuntelemassa ja arvioimassa, oliko tekele nostatuksensa ansainnut. Sellaista se oli aikana ennen nettiä, youtubea, spotifyta ja kaikkitietäviä fanituskotisivuja keskustelupalstoineen. Muistan vastanneeni postikortilla erääseen Suosikin kysymyspalstan pähkinään, johon toimituksen väki ei osannut vastata. Minä tiesin vastauksen ja hämmästelin pienessä mielessäni hirveästi toimituksen hatarapäisyyttä, sillä tämänkin tiedonjyväsen olis nimenomaan samaisesta aviisista noukkinut. Vastaukseni julkaistiin useiden kuukausien kuluttua, kun olin jo ehtinyt unohtaa koko jutun. Aikajanat olivat pitkiä.

Merkillistä on sekin, miten lähtemättömät tunnejäljet jokin kappale voi jättää. Yhden kuullessani muistan imeskelleeni yksin kotona nutella-lusikkaa koulun jälkeen, toinen vie takaisin teinin sydänsuruihin kaverin vaaleanpunaiseen huoneeseen. Kaikki tunnelmaleimat ovat tulleet tahattomasti, en esimerkiksi millään muista mitään taustalauluja ensimmäiselle suukolle, ensi-ihastukselle tai muuta sellaista pakollista romanttista taustaa kasvukertomukseeni. Elämykset tulevat, jos ovat tullakseen ja jättävät jäljen samalla logiikalla. 

Olen yleensä kuunnellut musiikkia, joka vahvistaa senhetkisiä tunteitani ja mielentilaani, eli haikeita biisejä haikailuun, raivokkaita kiukkuun, ahdistuneita omien mörköjensä kanssa painimiseen. Hämmästelin yleensä ihmisiä, jotka toimivat päin vastoin: sydänsurua paikattiin iloisenpirtsakoilla ralleilla, ahdistus peitettiin harmoniaan jne. Pidin sitä jonkinlaisena merkkinä omien tunteiden kieltämisenä, happy-happy-joy -standardinmukaisuudesta poikkeamisen hyväksymättömyytenä. Eiköhän ero tule kuitenkin siitä mitä tukea musiikki omalle tunne-elämälle antaa: kenties minun tunne-elämäni on luonnostaan niin heikkoa, että tarvitsen siihen vahvistusta kyetäkseni tulkitsemaan mielentilani oikein, toiset taas elävät herkemmin ja oikeasti mieluummin madaltavat intensiteettiä, jotta eläminen, eläytyminenkin helpottuisi. Nyttemmin olen huomannut, että teen joskus itsekin niin: kun sieltä tuulettimesta sinkoaa liikaa tavaraa niskaan, on joskus lohdullista kuunnella jotain aurinkoista ja luottaa siihen, että tuotakin on joskus vielä mahdollista kokea. Kullekin makunsa mukaan, se on paras resepti.

Nykyisin sitä on uuden musiikin suhteen aika kranttu, mutta edelleen seuraan aktiivisesti mitä rintamalla tapahtuu. Usein hämmästyy itsekin, minkälainen uudentyyppinen jollotus tuntuukin hyvältä, mutta samapa tuo, annan musiikkimaun viedä ja nautin mukana.

Kollega, jokunen vuosi sitten 60 täyttänyt perheetön mies, kertoi kesälomakokemuksistaan ja totesi, että arveluttaa tuo lähestyvä eläköityminen, jos silloin on yhtä tylsää kuin lomalla. Olin itse juuri tullut laitumilta katsomaan miltä työpöytä näyttää, ja kommentti tuntui siinä mielentilassa, ja kieltämättä nytkin, äärimmäisen absurdilta. Lomalla tylsää? Vapautuminen palkkaorjuudesta pelottaa? Ei ole kerrassaan mitään mielekästä tekemistä ilman palkkatyötä?

Kaveri tuntui ajattelevan kaikkea hyötynäkökulmasta, mm. uusien asioiden opettelu vaikka avoimessa korkeakoulussa ei kiinnostanut juuri "hyödyttömyyden" takia. Golffaus ei koko elämää täytä, eikä matkustaminen enää työelämän reissujen jälkeen kiinnosta. Kaikesta tuntui vain olevan liikaa vaivaa.

Surullista kuunneltavaahan tuo oli: kun hyödyttömyyden tunteeseen jää kiinni eikä löydä elämyksistä mielekkyyttä elämiseen ja kokemusten kartuttamiseen. Onko hyötynäkökulman korostaminen kauttaaltaan tuon ikäpolven miesten ongelma siinä mittakaavassa, ettei oman parasta ennen päiväyksensä ylittymistä työmarkkinoilla kestä, eikä vaihtoehtoja ole?

Masentunut vanheneva mies. Surullista kyllä, ei mitenkään harvinainen ilmiö minunkaan rajatussa piirissäni.

Niin kovaksi en soisi kenenkään maailmankuvan menevän, ettei elämisellä olisi mitään itseisarvoa ilman jatkuvaa hyötylaskentaa. Kollegalle toivon valoisampia ajatuksia ja luottamusta tulevaan, itselle tulevaisuutta, jossa näköalattomuus ei täydellisesti vie elämäniloa.