Viehätyn useinkin ihmisistä, vaikka tämmöinen peruserakko, sosiaalisesti kömpelö introvertti olenkin. Jotain aitoa, jotain omaa, jotain hetkessä elettyä, sellaiset havainnot kanssatallustajissa tuovat ihmisen henkisesti lähelle ja heitä tekee mieli rutistaa, vaikka vain mielikuvissaan. Täpötäydessä junavaunussa kantokorissa pötköttelevän kissansa kanssa leikkivä opiskelijatyttö. Balettiesityksen väliajalla peikkojen tanssia apinoiva kolmevuotias. Yliopiston rappusilla kaverinsa olkaa vasten lohduttomasti itkevä tyttö. Vyöhyketerapiasta ja ennustajasta innostunut työtoveri, jolle ei henno kyseenalaistaa keinoja, joilla nämä ovat päässeet hänen lähelleen. Sanaton, vakava lohdutus odottamattomalta taholta. Syntymättömälle lapselle veistetty arkku. Itseään lohduttava, pettymystään itkevä 1½-vuotias. Kaupungin hulinaa silmät selällään hämmästelevä, ruuhka-aikaan jalkakäytävällä muiden jaloissa oleva sukulainen maalta. Tuttavat jotka pelkäävät Niitä Jotka Asuvat Tiskipöydän Alla.

Minusta on aina tuntunut. että jotenkin ymmärtäisin ihmisiä, heidän mielenliikkeitään. Luultavasti se ei ole totta, lienen vain vähän hölmö ja luupäinen haaveilija ja tarkkailija, joka aina naivisti uskoo ihmisistä hyvää eikä usko tietoisen pahansuopiin ajatuksiin. Ihastelen ihmisten säröjä ja kuinka ne heitä kaunistavat, sitten kun voimat taas kantavat. Etsin erehdyksille motiiveja, yritän hahmottaa toivoa toivottomuuteen. Monesti nuorempana yritin sinnikkäästi päästä ihmisten iholle, sinne kokemani mukaan "aidon" ihmisen lähelle. Jonkin ajan kuluttua hyväksyin, että kaikki eivät sisintään halua esiin, että joidenkin kanssa turvallinen etärakennelma kohdatessa on välttämätön puskuri, jonka olemassaoloa on kunnioitettava, vaikka sitä pitäisikin valheellisena ja säälisi kovan kuoren alla värisevää pientä ihmistä. Etäisyys on joskus ihan paikallaan. Kaikki kohtaamani ihmiset eivät halua päästää lähelle. Kaikki eivät usko ihmisen perimmäiseen tahtoon olla hyvä. Jotkut ovat jatkuvasti puolustuskannalla, näkymätöntä vihollista vastaan.

Se satutti, kun tajusin joidenkin pitävän omaa sosiaalista kömpelyyttäni pahuutena tai ainakin välinpitämättömyytenä, hienotunteisuuden puutteena.Vetäydyin kuoreen, ihmettelin miten sieltä pääsen ylös kömmähtämättä uudelleen, nousisin uusille, kauniille, sosiaalisen sulaville siiville. Sitä odotellessa.