Minulla on yksi sisko. Semmoinen, joka asuu maalla pienessä kirkonkylässä ja jolla on kaksi alle 10-vuotiasta lasta, jotka eivät ikinä aikaisemmin ole olleet erossa äidistään yön yli. Sisko tuli käymään pariksi päiväksi, oli kurssilla päivisin ja illaksi pinkaisi shoppailemaan. Shop till you drop. Seurasin kuuliaisesti perässä ja laskin jalkaan kokeiltuja housupareja, tutkin tehokasta kiertelyä hyllyjen välissä, ihastelin varmoja askelia kohti kiinnostavia vaatekappaleita, jotka korostavat liikunnallisen kropan muotoja. Miten siitä määrätietoisesta etenemisestä puuttui minulle ominainen pohdiskeleva lonniskelu, jolla ei ole mikään kiire mihinkään, varsinkaan tekemän päätöksiä ja etenemään kohti seuraavaa etappia. Hauskaa. Edelleen olemme erilaisia. Elämä on pulppuilevaa energiaa täynnä ja nykytaiteen ohi voi juosta, ellei se kosketa. Eikä jäädä ihmettelemään hässäkän eteen, että mitähän minun tästä pitäisi ymmärtää. Tai eläytymään ihan vain ajankuluksi. Maailma voi olla konkreettinen, siitä voi reippaasti marssia omaan suuntaansa eikä katsella kaikkea katonrajasta lasi-ikkunan takaa.

Sehän siinä niin hauskaa onkin, että huolimatta erilaisesta arvomaailmasta, luonteesta ja temperamentista siskon seurassa tuntee olevansa kokonaan hyväksytty, ihan sellaisenaan karvoineen päivineen, vaikka olisi dödö pettänyt ja edellisestä hikijumpasta kulunut aikaa liiankin kanssa ja sisko pitäisi minua kummallisena hajamielisenä tiedenyhertäjänä. Mahtavaa. Ehdin jo jotenkin unohtaa sen tunteen. Että olemassa olemiseni on iloinen itsestäänselvyys. Olen olennainen.