Katsoin tässä jokin aika sitten Humisevan Harjun minisarjaversion vuodelta 1978, minkäs muun kuin BBC:n tuotantoa. On kulunut jo jokunenkin vuosi siitä kun viimeksi luin kirjan, joten tikkana en osaa verrata sitä kuinka uskollisesti tekstiä noudatetaan, mutta uskoisin tämän olevan aika kirjallinen versio, niin monet repliikit tuntuivat olevan suoraan 'Emily Brontën kynästä.

"And I pray one prayer--I repeat it till my tongue stiffens--Catherine Earnshaw, may you not rest as long as I am living! You said I killed you--haunt me, then!...Be with me always--take any form--drive me mad! only do not leave me in this abyss, where I cannot find you!"

Tässä versiossa oli mukana myös se pätkä Catherinen ja Heatcliffin lapsuudesta, jossa he tapaavat Lintonin perheen. Mikä kontrasti Lintonien valoisa, onnellinen, kaunis ja lempeä elämä brutaalin ja onnettoman kodin synkkyyteen tottuneille lapsille. Takkuiset villilapset katsoivat pimeässä myrskysäässä valoisasta ikkunasta sisään ja näkivät lämpöä ja rakkautta tulvivan perheen. He pääsivät sisään, ja näin alkoi perheiden kohtalo kietoutua toisiinsa. Ja miten kaikkien loppujen lopuksi kävikään: Kumpi oli voimakkaampi, katkera synkkyys vai hellä, rakastava lempeys?

Monesti onnellisia, toimeliaita ja elämäänsä tyytyväisiä ihmisiä katsoessa koen jotain samaa kuin nämä kylmissään olevat märät lapset katsoessaan ensimmäistä kertaa miltä onnellinen perhe näyttää. Sitä ihailee varmuutta, jolla tähän itsestään selvään selviämiseen ja valoisaan tulevaisuuteen suhtaudutaan. Totisesti toivon ettei minulla ole heihin yhtä surullista vaikutusta kuin Catherinella ja Heatcliffillä oli Lintoneihin.

Tosin, enpä minä Wuthering Heightsin synkkyydestäkään sen enempää tiedä. Ehkä olenkin kokonaan toisesta kirjasta, ehkä olen Ladislaw ennen kuin tämä tapasi Dorothean.