Koko päiväksi suunniteltu palaveri loppuikin jo puoliltapäivin. Mitä teki tämä arkinen ahertaja, palasiko toimistoon sorvin ääreen? Ehei, tämä nappasi lounastunnin ja pari muutakin ja lorvehti kirjakaupan hyllyjen väliin haaveilemaan.Virkistyin. Lomailu todella sopii minulle.

Pitkän tauon jälkeen olen varovasti alkanut taas kanniskella kirjoja mukanani. Jostain syystä lukemiseen uppoutuminen ei ole kiehtonut, ehkä pääasiassa sen vuoksi että lukemiseen sopivat aikaikkunat on yrittänyt talvella täyttää opiskelumateriaalin käsittelyyn. Toinen syy on pitkäaikaisen klassikkokauden katkeaminen, nyt haen muuta luettavaa. Vaikka Daniel Deronda on edelleen lukematta ja se kyllä harmittaa.

Käsilaukussani on pyörinyt Katja Kallion Elokuvamuisti, Merete Mazzarellan Hyvä kosketus ja Tiina Pystysen Runousoppi. Ennen Runousopin lukemisen aloittamista en tajunnutkaan, mikä näitä kirjoja yhdisti, paitsi tietysti että ovat suomalaisia naiskirjailijoita (kyllä, minä lasken Mazzarellankin suomalaiseksi, vaikka tämä kansalaisuusnimike ei häntä täysin kuvaakaan; hän on mielessäni ennen kaikkea suomenruotsalaisuuden kansalainen): Kirjat ammentavat tunnustuksellisesti aiheita ja tapahtumia kirjailijoiden omasta elämästä. Vaikka Mazzarella käsitteleekin syvällisempiä asioita kuin kepeä Kallio ja vaikka Pystynen sukeltaa pidemmälle mielen perustuksille kuin kumpikaan muu, minusta kirjoja yhdistää jonkinlainen aito ja rehellinen omakohtaisuus, joka tekee lukukokemuksesta raikkaan, luontevan ja yksityisyydessään yleisen: kokemuksiin voi helposti samaistua, löytää kytkös omiin ilmiöihinsä.

Pystynen kirjoittaa tämän omaelämänkerrallisen tyylin arvostuksesta ja sen kieltämisestä ja samalla tunnistan oman pienoisen närästykseni jota koin kun luin paikallisesta Pravdasta Kallion kirjan arvostelua.Sinänsä pieni ja neutraali arvostelu sisälsi lauseen "Voiko näin subjektiivinen ote olla kiinnostava?" johon vastattiin "Kyllä kai" ja kerrottiin millaisia yksityiselämän paljastuksia pienistä elokuviin kietoutuvista tarinoista kootuva sitten kirja sisältää. Aivan kuin nimenomaan nämä paljastukset olisivat se magneetti, joka lukijoita kerää ja jolla kilpaillaan keltaisen lehdistön juorugeneraattoreiden kanssa. Minä kun olin lukiessani nauttinut pienten tuokiokuvien todentuntuisuudesta ja elämänmakuisista pienistä havainnoista, joiden avulla peilasin omia elämyksiäni liikkuvan kuvan maailmaan, en minä todellakaan ajatellut että tässä tämä naistenlehdistä tuttu kirjailija nyt paljastaa TV:stä tutun miehensä pieniä tapoja, ei ei ei. Minä nauroin itselleni, kun luin näyttelijäihastuksesta tai syvälle sisimpään kotiutuvan elokuvan näkemisestä ensimmäisen kerran, elämyksen sulattelusta. Nautin siitä että joku on osannut tiivistää kokemani havainnot niin sujuviksi pikku tarinoiksi.

Merete Mazzarellaa lukiessani tunnen olevani salaa läsnä viisaiden kokouksessa, piileskelen Sam Gamgin tavoin pylvään takana mutta kuulen kaiken.

Ja sitten on Tiina Pystynen, jonka kaunis piirros omien rajojen löytymisestä voisi olla huoneentauluni aina.

En minä näe näissä kirjoissa millään pelkästään omaa napaansa kiertävää itsekeskeisyyttä, näen tekstiksi muokattuja havaintoja elämästä yleensä, ajatuksista ja ilmiöistä, jotka jollain elähdyttävällä tavalla rikastuttavat minua ja saavat minutkin tuntemaan, etten ole maailmassa yksin.