Kokonaista kolmen päivän työviikko edessä ja sitten alkaa yli viikon mittainen loma, voi autuutta! Näitä harvoja vapaita odottaa aina haikealla hartaudella ja vaikka niiden tietää valuvan ohi käsittämättömän nopeasti, vapaaherrattaren elämä tuntuu aina etukäteen haaveillessa ihanan pitkältä ja suloiselta. Varsinkin näin maanantai-aamun haukotusten keskellä ajatus luonnollisen suloisen pitkistä aamuista tuntuu suurelta vapaudelta.

Sitä normaalia virkanaisen vapaudenkaipuuta siis. Opiskelijana viikko- ja vuorokausirytmit olivat niin joustavat ja vapaat, ettei kalenteri tuntunut kahlitsevalta. Nyt työelämässä nine to five joka jumalan viikko maanantaista perjantaihin seuraavien +30 vuoden ajan vetää mielikuvituksen matalaksi ja saa itsensä tuntemaan häkkikanalan kotkottajaksi.Ne säännönmukaiset viisi viikkoa vapautta vuodessa tuntuvat naurettavan lyhyeltä, mutta minkäs teet. Leipää on syötävä ja puita saatava uuniin. Ja me nykyajan plebeijit saamme sentään itse määrätä vapaa-ajastamme, joten kai tätä kakkua on järsittävä. Viis siitä, että työ vie enemmän henkistä energiaa kuin tuo ja on ristiriidassa omien motiivien kanssa aiheuttaen ajoittain syvenevän kroonisen depression. Saan kuitenkin toistaiseksi mediaanimäärän pelimerkkejä, joilla voin vaikka auttaa vähemmän onnekkaita läheisiä.

Vaikka olen oman työviihtyvyyteni kanssa on jatkuvassa taistossa, tajuan sentään että tämä keskinkertaisen keskiluokkainen virkanaisen elämä on kuitenkin voitto sekin. Äitini laajaan työelämän kirjoon kuuluu tällä hetkellä alipalkatut pätkätyöt tuloilla, joilla ei maaseudulla voi elää ja työnkuvalla, joka ei millään tavalla tuo yksinäisen ihmisen elämään valoisuutta tai positiivisia ihmiskontakteja. Olen huolissani mitä tämä kuluttava työ tekee hänen mielenterveydelleen pidemmän päälle ja pohdin voisinko mitenkään ruveta maksamaan osaahänen kuluistaan loukkaamatta hänen luontaista ylpeyttään. Mistä löytyisi työiän viimeisen vuosikymmenen ajaksi ihmisarvoinen työ? Miten tämä tuloerojen kasvattaminen ja alimpien palkkojen madaltaminen voisi kenenkään mielestä olla inhimillisesti mielekästä, kun köyhimpien työpanosta ei nytkään kukaan halua, edes nälkäpalkalla? Miten voisi olla mielekästä tehdä työtä palkalla, jolla ei mitenkään kykene elämään? Kuka sellaisesta ihmisarvon alentamisesta hyötyy?