Normikeskiluokkaisuudestani huolimatta sain tässä taannoin taas syytä hämmästellä vieraantumistani normaalista elämästä. Oli työpaikan suunnittelupäivät, sellainen jokavuotinen piinahetki, jolloin isketään väsyneet ja urautuneet virkamieskallot vastakkain ja aprikoidaan mihin kaikkeen uskalletaan luvata ensi vuonna yltävämme. Samassa tilaisuudessa vähän niin kuin kevennyksenä koitetaan myös kehittää kehitysohjeitamme aikaisempien kehittymiskokemusten perusteella siihen tunnollisten alaisten käsissä jo hiirenkorville kippuroituneiden aikaisempien kehitysmuistioiden joukkoon.

Tällä kertaa aiheena oli esimies-alaistaidot. Kuten aikaisemminkin, nytkin keskustelu kävi vilkkaana ja fläppitaululle maalailtiin innokkaasti jos jonkinlaisia keinoja ja poppakonsteja tuloksellisuuden ynnä muun maallisen hyvän parantamiseksi. Minun hämmästykseni syinä olivat tämän lyhyen aivomyrskytuokion aikana tehdyt havainnot

a) työtoverini viihtyvät töissään,
b) työntekijän tulee antaa työn kehittämiselle kaikkensa,
c) tulospalkkaus koetaan kannustavana.

Olen kai itse ajautunut tässä tympääntymisen tilassa niin kauas normeista, että ihan normaalin työinnon näkeminen tuntui täysin absurdilta. Tai että sille halutaan oikeasti antaakin jotain itsestään ihan vapaaehtoisesti, ihan vain tekemisen ilosta. Tunsin itseni todella yksinäiseksi omaan napaan tuijottajaksi kun edelleen ripellän motivaatio-ongelmieni kanssa ja koen suurta ahdistusta arvoni määrittelemisestä rahan kautta. Osaisinpa minäkin olla aurinkoinen, innostunut ja tuottelias.