Melko kylmästi lopetin melkein vuoden jatkuneen mielialalääkityksen viikon laskeutumiskuurin jälkeen. Oli oikeastaan ihanaa kun eilen oma ahdistus itketti.

Minulla siis on tunteita ja ne saattavat jopa vaikuttaa fyysiseen olemukseeni. Oli se hämmästyttävää. Luulin jo, että olen vuosien masentelun ja uupeloitumisen jälkeen aivan turta ja tyystin vailla tunne-elämyksiä. Enhän minä koskaan mikään tunteiden vuoristorata ole ollutkaan, sellainen viilipytty-tyyppi enemmänkin, mutta viime vuosina tasainen kumpuilu oli kyllä muuttunut silkaksi flataaseksi pohjalaismaisemaksi ilman latojen tuomaa vaihtelua horisontissa. Viha, turhautuminen, ihastus, hurmioituminen olivat haaleita muistoja tasaisen harmaan mielialan keskellä.

Nyt tilanne on siis pikkiriikkisen muuttunut vivahteikkaampaan suuntaan. Jos kykenen kerta purkamaan ahdistusta kyyneliin, niin osaanko nyt sitten vastaavasti myös ilahtua ja innostua edes pikkuisen? Sitä odotellessa.