Merete Mazzarella on pitkään kuulunut suosikkikirjailijoiden joukkoon. Aikoinaan ruotsinopettajani lukiossa patisti lukemaan esikoisen Ensin myytiin piano, ruotsiksi tietenkin. Myöhemmin luin (suomennettuina toki) jatko-osan ja tuumin että mukiinmenevää, eleetöntä mutta havainnoivaa, mutta ei silloin muuten erityisesti sykähdyttänyt. Vasta esseekokoelmat Täti ja krokotiili ja Keskustelu, erityisesti jälkimmäinen, sekä tietysti suruisan ihana Juhlista kotiin nostivat Mazzarellan suosikkilukemistoni valiojoukkoon. Sittemmin olen yrittänyt saada käsiini kaikki hänen kirjansa, ja aina niiden lukemisesta tulee jotenkin lämmin olo. Erityisesti hänen vuorovaikutteinen suhteensa kirjallisuuteen ja lukemiseen on ihastuttava ja kannustaa lukijaakin kokemaan kirjallisuuden samoin. En minä olekaan pösilö, vaikka pohdiskelen välillä kirjallisuuden fiktiivisten hahmojen elämää aivan kuin he olisivat oikeasti olemassa. Proffatkin tekevät niin.

Tätä tuoreinta , Illalla pelataan Afrikan tähteä, en ole lukenut vielä kokonaan, mutta pakko oli päästä tuoreeltaan makustelemaan erästä esiin nostettua kiperää aihetta, miniän ja anopin suhdetta. Minä olen nimittäin se etäiseksi jäänyt miniä, joka ei kulje tasatahtia anopin maailmankuvan kanssa. Suhteemme ei ole vihamielinen, ei kylmäkään, eikä tyystin vailla yhteistä pohjaa. Se ei vain ole lämmin eikä niin läheinen kuin anoppi haluaisi ja minäkin toivoisin. Minä pidän häntä käsivarren mitan päässä ja pidän suhteet kohteiliaana ja asiallisena, vaikka hän haluaisi iholle.

Syyt ovat hienovaraisia ja moninaisia, sellaisia joita on vaikea selittää. Perussyy lienee luonteissamme, peruspoljennon erilaisuudessa. Toimeliaisuus vs. harkitsevuus. Kunnianhimo vs. onnellisuuden etsintä. Sukurakkaus vs. ihmisrakkaus. Ja perimmäisenä se, että minä en koe voivani olla täysin hyväksytty omana itsenäni, saavani ymmärrystä omille valinnoilleni edes perustellessani niitä. Turhautuneena lakkasin siis yrittämästä. Koin että hänen halunsa ymmärtää, eläytyä toisen ihmisen kokemuksiin ja ajatuksiin ei mene pintaa syvemmälle. Hän suree läheisyyden puutetta, mutta enempään minä en näillä eväillä vain pysty.

Yritin kirjoittaa suhteemme kitkakohdista yksityiskohtaisemmin, mutta havaitsin etten pysty. Olkootkin että en käytä nimiä, en omiani enkä toisten, pyrin pitämään asiat anonyymeinä. Tämä asia on vain niin hankala, niin perin herkkä. Jatkuvaa tasapainoilua. Kirjoitan virkkeitä ja deletoin ne. Tuntuisi niin pahalta nähdä asiat julkaistuina, alttiina... jollekin.

Todellakin nostan Mazzarellalle hattua, että hän uskalsi kirjoittaa asiasta julkisesti. Mahtoi häntä hirvittää.

Mereten miniä tuntui projisoivan osan niistä asioista, joita hän entisessä miehessään vastusti tämän vanhempiin ja tietysti äitiin. Tämä hämmensi minut ja sai ihmettelemään, teenkö itsekin niin. Voi olla, mutta pitääkö sitä hävetä, että inhoaa jotain miehen piirrettä myös heidän vanhemmissaan? Jos epämiellyttävä piirre moninkertaistetaan, muuttuuko se silloin myönteiseksi? Vähemmän häiritseväksi? En tiedä... ei se kaikki aina silkkaa projisointia ole, mutta näenkö itse missä raja menee? En tokikaan pitänyt Jennyn menettelyä tai käytöstä mitenkään hyväksyttävänä saati sopivana, mutta ymmärsin kyllä hänenkin tunteitaan, ne tuntuivat niin tutuilta jollain tavalla. Etenkin kun Merete niin selvänäköisesti havannoi ja pyrki ymmärtämään ristiriitojen syitä.