Ensimmäinen: Mikä siinä on, että viikolla on joka aamu täysin tuskaisaa repiä päätään tyynystä kellon soidessa, mutta kun sitten viikonloppuisin olisi mahdollisuus leikkiä teiniä ja nukkua ohi brunssin, niin silmät rävähtävät auki jo kahdeksalta? Toki se on tunnin-pari myöhempään kuin arkisin, mutta kaukana siitä mitä aamu-unisen nuoruudessa, jolloin kymmeneen-yhteentoista koisaaminen oli säännöllistä.

Illalla kuitenkin valvotuttaa melkein vanhaan malliin, oli arki tai ei.

Toinen: miksi uni ei tule, ennen kuin kumppani tuhisee turvallisen tasaisesti? Jos kaveria valvotuttaa, valvon minäkin, vaikka väsyttäisi miten. Kumppanin ollessa poissa uni tulee kyllä.

Kolmas, ikuisuuskysymys: Miten sovittaa aamu- ja iltaunisen elämä ristiriidatta yhteen? On 15 vuotta taiteiltu, ja aina tästä tulee silloin tällöin sanomista. Toisen mielestä nukkumaan meneminen ennen kymmentä on tuhlausta ja nopea aamuherääminen piinaa. Kaveri taas kärttyilee kun toinen ei tule viereen nukkumaan ajoissa ja on aamulla toivottoman saamaton. Elä tässä nyt sitten.

Neljäs: Väsyttää, aamulla on aikainen herätys, kello on vaikka mitä mutta uni ei tule. Mitä tuossa tilanteessa tehtiin ennen valerianaa?

Viides: Miksi työpöytänsä näkeminenkin haukotuttaa?