Johtuiko sitten viikonlopun pääasiallisen tunnelman synkkyydestä vai mistä, mutta sen harvinaisen kerran kun pääsin livistämään elokuviin muilta velvoitteilta, en valinnutkaan uusinta Woody Allenia vaikka kokemusmaailmani mukaan kaikki Allenit ovat vähintään katsomisen arvoisia, usein erittäin hyviä. Pääsen leffaan niin surkean harvoin ja mitä minä valitsenkaan siitä tarjonnasta: uusimman Bondin.

90-luvulla ei olisi tullut pieneen mieleenikään tuhlata leffalippuja numeroagentin seikkailuihin. Bondit kuuluivat lapsuuteen ja varhaisnuoruuteen, jolloin paras Bond niistä kahdesta (sitä yhden harha-askelelokuvan bondia ei laskettu meidän peräkylillä) oli ehdottomasti Roger Moore, koska hänen Bondeissaan sai nauraa kippurassa kaikelle hassulle. Sitten Mr. Rochester rupesi Bondiksi, mokoma petturi, minusta tuli isompi tyttö ja siitä lähtien niissä oli mielenkiintoisinta lähinnä kulloinenkin tunnari.

Kunnes Bond sai pistävän siniset silmät ja rujon fyysiset otteet. Casino Royal oli sen verran kiinnostava että se piti nähdä valkokankaalla ja oih. Minullakin on nyt lempi-Bond. Ihan puhtaasti kevytkenkäisistä syistä. Kaiken sen rujouden alla oli pieni pilkahdus haavoittuvuutta niiden sulkeutuneiden, häiriintyneiden silmien takana ja se riitti. Hurjista takaa-ajoista ja masinoiduista, ilmavista juonenkäänteistä viis, Daniel Craigin uurastusta katsoi ihan silkasta katsomisen ilosta.

Quantum of Solace sitten? Ne silmät ovat edelleen siniset. Bond yhä vain rujompi ilmestys. Juoni kaikkea muuta kuin kristallinkirkas, mutta hei, tämähän on Bond, koskas se juoni nyt niin tärkeä on ollut jos vauhtia riittää? Vitsejä oli vähemmän, Bondilla smokki, notkeutta kuin kissalla (katsokaas uudestaan kuinka pehmeästi tämä hypähtää aidan yli kesken takaa-ajon) ja tällä kertaa myös martini kädessään. Viihdyin sen illan, en minä muusta välittänyt.

Jostain syystä nautin suuresti Bondin kohtauksista M:n kanssa. Judi Dench on ihana.

Kerroinko jo, että yleensä inhoan väkivaltaisia elokuvia? Minut on aivopesty.