Perjantaina puhelin soi tavanomaiseen iltapäiväaikaan, mutta jo ensimmäisten sanojen äänensävystä tiesi, että taas mennään. Pinnan alla jäytävä pahoinvointi oli jälleen saanut näkyviä muotoja ja läheisillä kiire sammuttaa tulipalot. Kauheaa oli, kun oma tunne oli vain väsynyt suuttumus ja halu laittaa puhelin heti kiinni, halu irtisanoutua kokonaan koko touhusta ja kieltää ketään koskaan enää kertomasta minulle kauhutarinoita siitä mitä tuon talon seinien sisällä tapahtuu. Mutta eihän se niin mene, olen liian lähellä, olen osa sitä verkkoa joka pitää näitäkin ihmisiä pinnalla. Olisi vastuutonta päästää irti. Olen ottanut tehtäväkseni auttaa muutamia läheisiä kestämään kaiken, jakamaan pahaa oloa vaikka mielummin olisin omalla autiosaarellani, jonne kenelläkään ei ole asiaa. Ainakaan jos on murheita tuliaisina.