Raskas syksy on näkynyt yöpöydällä hassusti niin, että olen uppoutunut lukemaan Muumi-kirjoja ja hyllystä löytyviä Lindgrenejä läpi. Etenkin muumeihin uppoutuminen on valtavan ihanaa, niistä pienistä otuksista saa niin rutosti irti näin isonakin. Opin uuttakin: aivan järkytyin kun sain tietää miten hattivatteja kylvetään. Tuota en tiennyt lapsena. Muumipappa ja meri on vähän liiankin osuva elämäntilanteeseen ja kuvaus sinisen lasipallon pinnalta kajastavaa perhettään katsovasta Muumipapasta on melkein liikaa.

Mutta voi kun voisin olla edes viikon verran Pikku Myy! Hedonistinen, ratki-reipas, terävä, omassa nahassaan viihtyvä pieni riiviö, jonka havainnot ympäristöstään ovat paitsi hätkähdyttävän suorasukaisia ja viiltäviä myös aina oikeita. Jos nyt vähän on puutteita empaattisuudessa niin mitä sitten. Myy osaa nauraa itselleen, ja siitä hyvästä tuolle pikku rämäpäälle antaa anteeksi melkein mitä vain.

Nyt kaipaan Saariston Lapsia. Pelastava, rauhoittava mielikuvituspakopaikkani on ollut pitkään meren äärellä, kivellä tai kalliolla istuen, aaltojen ja rannan yhteislaulusta hypnotisoituen, ympäristöön sulautuen. Tjorven ja Båtsman olisivat sopiva välietappi, pehmeä laskeutuminen meritranssista kohti reaalimaailmaa ja sen mahdottomuutta.