Matalaliidolla mennään, sen verran tippuu kaikenlaista eritettä niskaan tällä hetkellä. Siippa oirehtii ja purkaa sen meidän sukkalaatikkoomme. No, pääsenpähän kokemaan senkin mitä parisuhdeterapiassa tapahtuu. Haljulta tuntuu. Nyt mennään selkeästi varastoenergialla. Mitäs sitten tehdään jos minunkin pääni räjähtää eikä tiimityö enää onnistu? Eihän niin voi meille käydä, meillähän on melkein kaikki aika hyvin? Työläitä hetkiä. Minusta tuntuu, että mies oireilee projisoimalla oman ahdistuksensa meidän suhteemme koetinkiviin, eikä voinniltaan kykene kuin esittämään vaatimuksia sen sijaan, että yrittäisimme hakea ratkaisuja rakentavasti yhdessä. Hän tiedostaa sysäävänsä vastuuta minulle, mutta vetoaa vain omaan pahaan oloonsa: ei hän muuhun kuulemma nyt kykene. Minunko pitäisi sitten aina joustaa? Teen sitä hetken verran kyllä, matkamme on ollut pitkä ja sen arvoinen, mutta ei kai tämä mikään pysyvä ratkaisu voi olla?

Hengähdystaukoa elinvoimaa vieviltä ihmissuhteilta tuli roppakaupalla, kun paettiin tyttöjen kanssa viikonloppureissulle sateiseen teollisuuskaupunkiin. Ei sillä ympäristöllä ole niin väliä, jos seura on ykkösluokkaa. Välillä jouduin laittamaan käden poskelle kun porukka rupesi jälleen kertaamaan synnyttämisiä (ei sinällään ihme että tästäkin aina puhutaan; sidosryhmään kuuluu 9 lasta, joista yksi on koulussa, kaksi vielä syntymätöntä ja loput leikki-ikäisiä), mutta tuokin oli väliaikaista. Ollaan me vain aikamoisia. Erityisesti haukoimme henkeä uratykkimme puolesta siellä maailman tuulisilla tuoleilla: yksinhuoltajaksi matkalla! Tukea tarjoamme, mutta etänä tuon enimmäkseen joutuu toimittamaan, näillä etäisyyksillä. Vaikka rahalla saa lastenhoitajia, vanhemman vastuu painoineen pysyy. Hui miten elämä heittelee.

Voimia meille kaikille.