Seurailen tietysti Ylen esittämää uutukaista Austen-sarjaa Järki ja Tunteet. Näin uusintakierroksella mielikuvat sekä sarjan vahvuuksista että ärsyttävistä piirteistä vahvistuvat.Edelleen sarja on vahvasti positiivinen kokemus, vaikka ihana Ang Leen elokuva on edelleen minulle Se versio.

Elinorin esittäjä Hattie Morahan on roolissa loistava. Selvästikin hänen Elinorillaan on laaja skaala tunteita pinnan alla ja oma mielipiteensä asiasta jos toisestakin, mutta hänen käytännöllisyyteen ja järkevyyteen nojautuva ulkokuorensa ei tunnu kylmältä tai tunteettomalta.

Ja jos tarina maisemoidaan jylhään merenrantaan, olen säännöllisesti myyty. Mahtavasti rantakiviin jysähtelevät murtuvat aallot kertovat omaa tarinaansa siitä mitä pinnan alla kuohahtelee. Edward-polo kirveensä kanssa!

Colonel Brandonin herkkyys hellyttää. Melkein annan hänellekin anteeksi aikamiehen nekrofilialta haiskahtavan ihastumisen teiniin, jota olen tarinassa aina vähän vierastanut. Hyvä mieshän tuo on, mutta minun nykymaailman hapatuksia pyörittelevä pääni ei oikein Brandoniin ole koskaan ihastunut. Mutta David Morrisey tekee hänestä oikein hienon hahmon.

Musiikki, musiikki jää soimaan pään sisään ja nahan alle. North & Southin jälkeen tästä on tullut tärkeää. Jostain syystä.

Tarinan alkupää mukailee Ang Leen elokuvaa melkein raivostuttavuuteen saakka, mutta loppua kohti tämä alkaa elää paremmin omilla jaloillaan. Ensi viikon viimeinen jakso jäi mieleeni kaikkein parhaana osiona, joten eiköhän tälläkin kertaa juoksu parane vain loppua kohden. Eikä minun tarvitse sittenkään antaa Mariannelle sitä korvatillikkaa teennäisyydestä ja löysäilystä, joka välillä nousee mieleeni. Ja minä kun yleensä pidän Austenin ylitunteellisesta, liioittelevasta Mariannesta. Tässä hän tuntuu vain jotenkin tyhmältä.

Välillä tuntuu että seuraan näitä pukudraamoja jo velvollisuudestakin: olen rakastanut niitä aina, pienen ikäni, joten ikään kuin yritän olla uskollinen. Jane Austen on vain niin moneen kertaan jo käyty läpi, Dickensit eivät minua jaksa viehättää (roolihahmot aivan liian yksioikoisia minun makuuni), Gaskelleja ei liene tulossa enempää ja George Eliotit eivät koskaan voi dramatisointeina tavoittaa rakstamieni kirjojen syvyyttä ja viisautta.  Ehkä John Thornton kulutti jotakin loppuun ja minun pitäisi vain antaa aiheen levätä kunnolla.