Kollega, jokunen vuosi sitten 60 täyttänyt perheetön mies, kertoi kesälomakokemuksistaan ja totesi, että arveluttaa tuo lähestyvä eläköityminen, jos silloin on yhtä tylsää kuin lomalla. Olin itse juuri tullut laitumilta katsomaan miltä työpöytä näyttää, ja kommentti tuntui siinä mielentilassa, ja kieltämättä nytkin, äärimmäisen absurdilta. Lomalla tylsää? Vapautuminen palkkaorjuudesta pelottaa? Ei ole kerrassaan mitään mielekästä tekemistä ilman palkkatyötä?

Kaveri tuntui ajattelevan kaikkea hyötynäkökulmasta, mm. uusien asioiden opettelu vaikka avoimessa korkeakoulussa ei kiinnostanut juuri "hyödyttömyyden" takia. Golffaus ei koko elämää täytä, eikä matkustaminen enää työelämän reissujen jälkeen kiinnosta. Kaikesta tuntui vain olevan liikaa vaivaa.

Surullista kuunneltavaahan tuo oli: kun hyödyttömyyden tunteeseen jää kiinni eikä löydä elämyksistä mielekkyyttä elämiseen ja kokemusten kartuttamiseen. Onko hyötynäkökulman korostaminen kauttaaltaan tuon ikäpolven miesten ongelma siinä mittakaavassa, ettei oman parasta ennen päiväyksensä ylittymistä työmarkkinoilla kestä, eikä vaihtoehtoja ole?

Masentunut vanheneva mies. Surullista kyllä, ei mitenkään harvinainen ilmiö minunkaan rajatussa piirissäni.

Niin kovaksi en soisi kenenkään maailmankuvan menevän, ettei elämisellä olisi mitään itseisarvoa ilman jatkuvaa hyötylaskentaa. Kollegalle toivon valoisampia ajatuksia ja luottamusta tulevaan, itselle tulevaisuutta, jossa näköalattomuus ei täydellisesti vie elämäniloa.