Leffoja olen kesällä katsellut harvakseltaan. Digittimeen on talven aikana tallentunut kaikenlaista kehittävää, jota ei vain ole sittemmin tullut katsottua alta pois, sillä yleensä sitä on sohvalle ehtiessään kaivannut jotain muuta kuin kovaa sivistävää kulttuurikasvatusta. Niinpä olen ennemmin kätkätellyt Big Bang Theorylle kuin keskittynyt Hiroshima, rakastettuuni.

Viime viikolla katsoin kuitenkin erään läheisen maasta taivaisiin kehuman Peter Greenwayn kasariklassikon Kokki, Varas, Vaimo ja Rakastaja. Surrealismia, banaalia lihallisuutta, kryptistä symboliikkaa, alleviivatun lavasteisia henkilöhahmoja. Katsoin melko kiinnostuneena tätä aika kylmää teosta, josta tuli kovastikin Stanley Kubrikin elokuvat mieleen. En oikein lämmennyt, vaikka osa symboliikasta aukesikin (kritiikki Thatcherin politiikkaa vastaan meni kyllä ohi). Ihmettelin miksi henkilöhahmot eivät kapinoituaankaan irtaantuneet raakalaismaisen pääpahiksen, oikein surkean mekkaloivan rikkaan raakalaisöykkärin vaikutuspiiristä. Elokuvan kohokohdassa kaltoin kohdellut sitten kostivat kiusaajalleen tavalla, jonka hän olisi voinut itse keksiä. Söpöä.

Loppuhuipennuksen olisi kaiketi pitänyt korvata kaikki se rumuus ja brutaalius, josta elokuvan aikana sai kärsiä. Minulle se oli taas mahalasku: se että pahis saa maistaa omaa lääkettään ei minusta ole kovin rakentava tai viisas tapa poistaa moiset häiriköt elämästään. Kosto ei paranna, vaan päinvastoin nostaa kiusanhenget entistä vankemmin elämän keskiöön, kun niiden paikaksi pitäisi osoittaa se mitättömin nurkka ja siten tehdä ne itse juuri niin merkityksettömiksi kuin tuollaiset ansaitsevat. Kuvittelisin mitättömäksi osoittamisen vievän kiusanhenkien energiasta enemmän puhtia kuin aktiivisen haastamisen. En tiedä miten Kill Billin päähenkilön olisi onnistunut saada lapsensa takaisin ilman sitä silmitöntä väkivaltaa, mutta tässäkin tarinassa kosto päämotiivina sai minut huokailemaan. Tarantinon tarinankerronnasta, sen iskevyydestä pidän kyllä, mutta pohjalla oleva filosofia, rumuuden ja pahuuden ulkoistaminen, ei vastaa käsitystäni niiden ilmenemisestä ihan elävässä elämässä ja siksi en niistä täysin nauti.

Ehkä en enää kolhujeni myötä osaa täysin ulkoistaa pahuutta ja siksi vierastan mustavalkoisia tulkintoja ihmisten heikkouksista satujen ulkopuolella.  Tai sitten omakohtainen kokemus silmittömästä pahuudesta puuttuu sittenkin, enkä osaa samastua pelkistävään pahuuden ulkoistamiseen edellytyksenä omalle selviytymiselle. Ainakin tuntemilleni ihmisille, jotka tämän tyyppisistä elokuvista löytävät jotakin voimauttavaa, tuntuu olevan paljon helpompi samaistua elämästään vihan voimalla pahaa vastaan taistelevaan sankariin. Heille se antaa jonkin positiivisen elämyksen ja vahvistusta omiin voimiinsa.

Luulen, että elämästä ja siitä selviytymisestä oppii sittenkin paljon enemmän lukemalla Muumi-kirjoja.