Olen saanut musiikin taas lähelle korviani päivitettyäni taskumusiikin toimivaan malliin. Edellisestä viritelmästä minulla olisi yhtä ja toista vähemmän kaunista sanottavaa, mutta keskitytään nyt positiivisiin, eli toimintakyky, äänenlaatu ja kapasiteetti ovat nykyisin täysin mallikkaalla tasolla.

Uusi rakkine on tuonut nyt muutaman kerran aivan kananlihalle vieviä pakahduttavia elämyksiä. Nykyisin niin ei tapahdu usein, vaikka musiikki on edelleen minulle elintärkeää. Siksi on ihana huomata, että niin voi vielä käydä, ettei tämä elämyslähde ole täysin vielä kuivunut. Viikonloppuna kuuntelin Beethovenia yösydännä järven rannalla, saunan lämpeämistä seuraten ja olin onnellinen, vaikka olinkin yksin muun juhlaväen tanssahdellessa livebändin tahtiin. Miesparka sai selitellä mihin vaimo oli kadonnut eikä itsekään oikein ymmärtänyt, että juuri sillä hetkellä minun elämäni oli kaunista siellä rannalla tähtitaivaan alla, ei kovaäänisten cover-biisien luona.

Kasasin masiinaan myös joitakin nuoruusvuosien hupatuksia ja jouduin tietysti oitis nostalgiatripille: muistan kuinka katkerasti teinipirpanana itkin tämänkin biisin heikkoa menestystä levyraadissa ja hämmensin vollotuksellani itseni lisäksi koko perheen. Muistan, kuinka tiesin tulevista hiteistä viikkoja etukäteen ennen kuin olin niitä edes kuullut, koska lueskelin ahkerasti vieraskielisiä rocklehtiä (kuvien takia, en minä kieltä ymmärtänyt) ja panin tarkasti merkille niiden hittilistat ja julkaistut biisien lyriikat. Sitten kun biisi vihdoin ylen harvoissa pop-ohjelmissa soi, olin tikkana kuuntelemassa ja arvioimassa, oliko tekele nostatuksensa ansainnut. Sellaista se oli aikana ennen nettiä, youtubea, spotifyta ja kaikkitietäviä fanituskotisivuja keskustelupalstoineen. Muistan vastanneeni postikortilla erääseen Suosikin kysymyspalstan pähkinään, johon toimituksen väki ei osannut vastata. Minä tiesin vastauksen ja hämmästelin pienessä mielessäni hirveästi toimituksen hatarapäisyyttä, sillä tämänkin tiedonjyväsen olis nimenomaan samaisesta aviisista noukkinut. Vastaukseni julkaistiin useiden kuukausien kuluttua, kun olin jo ehtinyt unohtaa koko jutun. Aikajanat olivat pitkiä.

Merkillistä on sekin, miten lähtemättömät tunnejäljet jokin kappale voi jättää. Yhden kuullessani muistan imeskelleeni yksin kotona nutella-lusikkaa koulun jälkeen, toinen vie takaisin teinin sydänsuruihin kaverin vaaleanpunaiseen huoneeseen. Kaikki tunnelmaleimat ovat tulleet tahattomasti, en esimerkiksi millään muista mitään taustalauluja ensimmäiselle suukolle, ensi-ihastukselle tai muuta sellaista pakollista romanttista taustaa kasvukertomukseeni. Elämykset tulevat, jos ovat tullakseen ja jättävät jäljen samalla logiikalla. 

Olen yleensä kuunnellut musiikkia, joka vahvistaa senhetkisiä tunteitani ja mielentilaani, eli haikeita biisejä haikailuun, raivokkaita kiukkuun, ahdistuneita omien mörköjensä kanssa painimiseen. Hämmästelin yleensä ihmisiä, jotka toimivat päin vastoin: sydänsurua paikattiin iloisenpirtsakoilla ralleilla, ahdistus peitettiin harmoniaan jne. Pidin sitä jonkinlaisena merkkinä omien tunteiden kieltämisenä, happy-happy-joy -standardinmukaisuudesta poikkeamisen hyväksymättömyytenä. Eiköhän ero tule kuitenkin siitä mitä tukea musiikki omalle tunne-elämälle antaa: kenties minun tunne-elämäni on luonnostaan niin heikkoa, että tarvitsen siihen vahvistusta kyetäkseni tulkitsemaan mielentilani oikein, toiset taas elävät herkemmin ja oikeasti mieluummin madaltavat intensiteettiä, jotta eläminen, eläytyminenkin helpottuisi. Nyttemmin olen huomannut, että teen joskus itsekin niin: kun sieltä tuulettimesta sinkoaa liikaa tavaraa niskaan, on joskus lohdullista kuunnella jotain aurinkoista ja luottaa siihen, että tuotakin on joskus vielä mahdollista kokea. Kullekin makunsa mukaan, se on paras resepti.

Nykyisin sitä on uuden musiikin suhteen aika kranttu, mutta edelleen seuraan aktiivisesti mitä rintamalla tapahtuu. Usein hämmästyy itsekin, minkälainen uudentyyppinen jollotus tuntuukin hyvältä, mutta samapa tuo, annan musiikkimaun viedä ja nautin mukana.